Katsothan (taas), että edes lapsellasi on pyöräilykypärä!

Aamun Länsi-Savo (14.3.2017) oli jo alkulehdiltään varsin harmillista luettavaa: Liikennekulttuuria käsitelevää artikkelia kansanläheistämään oli valittu neljä kaduntallaajaa, joilta kysyttiin mielipidettä pyöräilykypärän ja heijastimen käyttöön. Kaksi neljästä oli sitä mieltä, ettei pyöräilykypärää tarvita.

Kirjoitin tämän tekstin viime keväänä, mutta nyt kevätauringon sulattaessa katujen jääpeitettä aihe on jälleen ajankohtainen. Siksi uusinta sallittaneen:

Kevätaurinko lämmittää ja fillarit kiiltävät. Lähettäjä istuu roskakatoksen päällä ja laskee "än yy tee nyt". Riemunkiljahdukset täyttävät ilman, kun alle kouluikäiset kaverukset ottavat toisistaan mittaa ajamalla umpikujan kääntöympyrässä niin lujaa kuin ketjuista lähtee.

Kallis fillari, mutta kypärän kohdalla iski nuukuus?

Meillä kypärän käytöstä ei keskustella. Pyörällä ajetaan vain kypärä päässä. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Vanhemman pitää uskaltaa asettaa rajoja. Sääntöjä voidaan perustella, niistä voidaan keskustella, mutta niitä ei vedetä takaisin. Ja jos pihasta lähdetään ilman kypärää, menee fillari pariksi päiväksi varastoon. Ei ole tarvinnut pyörää varastoida.

Toissakesä oli opettavainen monella tavalla. Olimme muuttaneet uuteen kotiin, pihassa vilisti uusia kavereita ja pyöräilyreitit houkuttelivat viisivuotiasta huimapäätä. Rälläkkäpyörällä oli lupa ajaa ojissa ja kallioilla, vaihdepyörällä ajettiin pikitiellä.

Yhtenä elokuisena iltana isä lähti hakemaan junioria kaverin luota kotiin, ihan niin kuin aina ennenkin. Kotiin lasketeltiin pientä alamäkeä pitkin; poika edellä, isä perässä. Sitten se iski, kikkailu: jalat tangolle, katse sivulle ja vauhdilla puista lyhtypylvästä päin. Poika lensi suoraan pyörän päältä selälleen. Vasta ostettu pyöräilykypärä ja asfaltoitu pyörätie kohtasivat sillä seurauksella, että kypärä halkesi takaa kahdesta kohtaa. Toimiva kypärä otti iskun vastaan.

Poika selvisi säikähdyksellä ja yhdellä reiteen tulleella naarmulla. Kaiken piti olla niin tuttua ja turvallista. Isä mukana, koti näköetäisyydellä, alla vanha tuttu rälläkkäpyörä.

Mitä olisi tapahtunut, jos kypärää ei olisi ollut? Sitä olen miettinyt monta kertaa. Tulen surulliseksi nähdessäni pieniä, kypärättömiä pyöräilijöitä - eikö heistä kukaan välitä? Siksi toivonkin, että jokainen vanhempi huolehtii edes lapsensa päähän pyöräilykypärän, vaikka oma pää olisikn pelkkä kampausteline. Rajat on rakkautta, tässäkin asiassa!