Kirjahyllyn napakympit, täyshudit ja loppukevennys

En osaa käydä kirjastossa. Lainaaminen on kertakaikkisen hankalaa hommaa. Ennen kirjastoon menemistä pitää netin kautta selvittää, onko jotain kirjaa saatavilla ja mistä hyllyvälistä sitä kannattaa etsiä. Ja kun hyllyn eteen pääsee, huomaa tehneensä turhaa hommaa: kirjaa ei joko hyllystä löydy tai sitten kirja muistuttaa lähinnä halparavintolan pari vuotta käytössä ollutta ruokalistaa. Niin etovan näköinen, että lukemishalu sammuu samoin tein.

Ei, en ole neuroottinen luuttuaja. Raja menee kuitenkin jossain, ja itselläni se on likaisissa kirjoissa. Mikään ei ole kädessä etovampaa kuin vanha kontaktimuovi ja roiskuneet kahvit. Sellainen käsihikeä imenyt nuhju.

Ja jos lainaaminen on vaikeaa, vielä vaikeampaa on kirjojen palauttaminen. Elämässä kun sattuu olemaan muutakin kuin eräpäivien muisteleminen. 20e muutamasta unohtuneesta niteestä on kohtuutonta, ennemmin kannan kolikkoni kirjakauppaan. Mikkelin kirjastossa sakoissa ei tunneta kohtuullisuutta, olen kyllä kysynyt.

Kun lukuhimo iskee, menen siis kirjakauppaan. Ja jos parin viikon sisällä ilmestynyttä päivälehteä on uskominen, lasten koulumenestyksessä näkyy, jos perheessä on yli sata kirjaa. Taitaa kirjahyllymme ensimmäinen pala imaista tuon sata opusta, joten kirjojen hankkiminen on paitsi viihdyttävää, myös panostamista lastemme tulevaisuuteen.

Ei se ostajakaan aina onnistu. Paljon on tullut hankittua ihan kivoja niteitä. Kerran lukee eikä toista kertaa käteensä kaipaa. Melkoisen pinon saa myös keskenjääneistä teoksista, innostuksella hankituista ja yhtä nopeasti makunsa menettäneistä hengentuotteista. Sitten on huiput ja sitten on flopit. Jaan teille muutaman molemmista päistä. Ja pitäähän pitkässä postauksessa olla loppukevennyskin...

Yksi parhaista jännityskirjoita, mitä olen koskaan lukenut. Kirja nostaa syyllisyyden pintaan: lukiessani pohdin jatkuvasti oman toimintani merkitystä lasteni elämänpolkuihin. Jos teen näin, mitä siitä seuraa. Jos en tee, miten se vaikuttaa. Entä missä vaiheessa oman elämän eläminen ei olekaan voimavara vaan itsetarkoitus, ja mikä hinta asioilla lopulta on?
Olen nähnyt kaksi Lundanin teosta, molemmat Kansallisteatterissa: Kutsumattomia vieraita ja Ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Kirjassa ei mässäillä, asiat todetaan. Aivan kuin teatterissakin, toteaminen on tehokkaampaa kuin maalailu.
Klassikko. Onko pahin rangaistus pelossa ja epävarmuudessa eläminen? Entä jos sinä tiedätkin, mitä minä tein. Katseesi kertoo, vaikka en kuule sanoja.
Koulussa opetetaan monenmoista, mutta mitä lasten on tarkoitus oppia? Silmiä avaava teos muillekin kuin ekaluokkalaisten vanhemmille. Samat lait pätevät valitettavasti työelämässäkin.
Väliin huumoria. Tämä uppoaa.
Mankellin Wallandereissa vain on sitä jotain. Teksti on koukuttavaa, etenevää ja inhimillistä. En tunnista televisioWallanderia.
Suomalainen luokkayhteiskunta. Totta edelleen, vuonna 2016.
En ymmärrä, miten näin kiehtovasta hahmosta on saatu niiin lakoninen teos aikaiseksi. Teksti muistuttaa lähinnä alakoululaisen ainekirjoistusta. Olen sivulla 71 ja todennäköisesti sinne myös jään. Jos kirja olisi musiikkikappale, se soitettaisiin kahdella soinnulla. Mitä tarkoitusta tämä palvelee? Otettiinko kirjoittaja sieltä, mistä halvimmalla saatiin? Tai ehkä ongelma on vain se, että kuvittelin painettuun sanaan Cheekin biisien kaltaista poljentaa, uhoa ja tuhoa ja maailman muuttamisen henkeä.
Koukuttava, houkuttava ja itseensä kiinnittävä tarina alusta loppuun. Kertakaikkisen hyvä.
Huipputeos! Miksi maailmasta pitää tehdä niin vaikea? Meillä on keinot, meillä on päämäärä. Rohkeuskin on vain rohkeita tekoja. Ei sen kummallisempaa.
Uskomattominta soopaa mitä koskaan olen ostanut! Muutama vuosi sitten mindfullness (samoin kuin kaikki muutkin naisiin menevät "ihmeopit") oli pinnalla ja täytti niin naistenlehdet kuin sitaattikokoelmatkin. Ihminen, joka on hukassa itseltäänkin, löytää itsensä näiden kirjojen avulla. Ota oppia lemmikkikoirasta, ei se mieti ja märehdi, se tekee. Ei ne asiat sillä ratkea, että seisoskellaan ja märehditaan. Harva itse asiassa katuu sitä, että on tullut tehneeksi - tekemättömyydet ne mieltä vaivaa. Eikä siihen tietoisen läsnäolon monen sadan kursseja tarvita, että osaa laskea älypuhelimen kourasta ja katsoa omaa lastaan.
Tässäpä loppukevennystä koko rahalla :) Olen kirjoittanut nämä lituskat kohta kymmenen vuotta sitten, mutta valitettavasti asia on edelleen ajankohtainen (kyllä, olen miettinyt näiden "uudelleenkirjoittamista"). Ei ihminen työllisty tai kuntoudu kappalaiden kanssa askaroimalla. Kuntoutus on edelleen suo, jossa kyvykkyyttä ja kykyisyyttä arvioidaan suhteessa jonkun määrittelemään johonkin, ihan jossain muualla kuin oikean työn äärellä. Meillä rakennetaan seiniä, vaikka pitäisi rakentaa ihmisten välisiä suhteita. Nykyisillä laseilla katsoessani ihmettelen myös valmennus- ja kuntoutuskieleen ankkuroitunutta "työelämävalmiusmäärittelyä"- jos minä yrittäjänä palkkaisin työvoimaa, kyllä minä tarvitsisin apukädet ja kantovoimaa. Saman ajatuksen varmasti jakavat monet muut pienyrittäjät. Työ opettaa, ei siihen työkeskuksia ja valmennuskuntoutuksia tarvita. Hämmästelen myös sitä, miksi 9e orjatyöt on edelleen sallittuja...

Lukemisen, oppimisen ja oivaltamisen iloa!