Kuusi askelta sisäiseen hyvinvointiin

Kahdeksan askelta onneen, seitsemän vinkkiä rasvanpolttoon. Viisi asiaa, jotka jokaisen kodinostajan on syytä tietää ja neljä asiaa, joita miehet naisessa arvostavat. Klik. Klik. Sisältönä ihan sitä samaa hapatusta, jonka jokainen keskimääräisellä yleissivistyksellä varustettu jo tietää - tai tietää, ettei tarvitse tuota "tietoa". Tai sitten jotain mukaylevää onnellisuusliibalaabaa ja hyvinvointihapatusta, jota kirjoitellaan siinä välissä, kun puhutaan pahaa naapurista ja juorutaan toisen opiskelukaverin asioista.

Tänään olen nauttinut upeasta, aurinkoisesta kevätpäivästä, jäällä kävelystä, koirista ja elämänkaariajattelusta. En edes muistanut, että sellainen käsite on olemassa, vuonna 2017. Elämänkaari. Ylämäki, ylämäki, parikymppisenä opiskelemaan, kolmekymppisenä uralle ja nelikymppisenä lasketellen kohti eläkepäiviä.

Olen itse viehättynyt elämänkaariteorian sijaan elämänkulkuteorioihin. Katkoksia, murroksia, ennakoimattomuutta ja ennakkoluulottomia rajanylityksiä. Uusi alkuja, uusia vauhdinottoja. Takapakkeja. Elämänlaajuista oppimista ja kokemuksellisuuden tunnustamista.

Elämänkulkuajattelussa ei paeta ikää tai tehtyjä valintoja. Ydin ei ole yrittää näyttää viisikymppisenä parikymppiseltä kiskomalla liian pienet repalefarkut jalkaan ja tatuoimalla ihoon mitä sattuu hassutuksia. Biologista surkastumistodellisuutta ei pääse käsitteillä karkuun, mutta näkökulmaa kannattaa sopivissa yhteyksissä koetella.

Nelikymppisen kehitystehtävät eivät välttämättä eroa radikaalisti viisitoistavuotiaan kehitystehtävistä, se on ihan silmämääräisellä havainnoinnilla tullut pistettyä merkille: kapinaa, irtiottoja, uusia rakkauksia, ihmissuhdepettymyksiä ja ammatinvalintapohdintaa. Ehkä pari aknenäppyäkin siinä vaiheessa, kun vaihdevuodet pistää koneiston sekaisin. Vai onko ne vasta viisikymppisen juttu, vaihdevuodet, kun kaikki ottaa pattiin ja marmatuttaa. En tunnusta mitään.

Kuusi askelta sisäiseen hyvinvointiin on vähän sama kuin kuusi kysymystä työhaastatteluun. Olen edelleen ensimmäisessä kysymyksessä: en näe kahden vuoden päähän. En usko, että edes tuleva viikonloppu muuttaa asiaa. Maanantaina pitäisi jo tieteeee.

Lähdetään latvasta puuhun ja otetaan viimeinen kysymys: "Mistä olet erityisesti pitänyt, mitkä asiat ovat olleet haasteellisia?" Tarkasteluhorisontti on edelleen kahden vuoden päässä. 

Jos peilaan työpaikkailmoitusta mielikuviini, pääsen puoliväliin. Tietenkin voisin sanoa pitäneeni siitä, että töissä on ollut töitä. Siis jos siellä olisi ollut töitä. Eikös se ole itsestäänselvää. Että töissä on töitä. Ei todellakaan ole. Voisin myös ajatella, että olen pitänyt työn liikkuvuudesta. Olisi mahtavaa päästä kahden vuoden päästä toteamaan, että yhteiskehittelyn tuloksena olemme tehneet kolmen hengen tiiminä kuuden ihmisen työt. Että ilmassa olisi ollut sparrausta, tsemppausta, tervettä kriittisyyttä ja kokeilunhalua. Olen kokenut tämän vain kerran enkä usko toistuvuuteen. Vesirokkokin tulee vain kerran.

Haun kohteena olevassa tehtävässä menestyminen edellyttää mm. intoa kehittää uutta. Tehtävä on työyhteisössä uusi, joten siinä mielessä vain taivas on rajana. Tai kolikkokukkaro. Veikkaan jälkimmäistä.

Olisihan se mahtavaa, jos pääsisi kahden vuoden kuluttua sanomaan, että omat kehitysideat ovat jalostuneet käytännön toiminnaksi. Mutta uskonko siihen? En. "Me olemme tehneet tätä työtä jo 10....20...30 vuotta, kyllä me tiedämme, ettei se onnistu. Siis mikä ei onnistu. Aikomukset.

Voi ristus. Ei tästä helpolla selviä. Mitkä asiat ovat haasteellisia? Työyhteisö. Ehkä pahin uhkakuva on se, että työyhteisöön on ajauduttu auttamaan enemmän itseään kuin työn kohdetta. Lapsettomat huutamassa ylimpänä vanhemmuudesta vain sillä perusteella, että heillä on kummilapsi. Ei alan koulutusta, ei kokemusta. Tai ne perheen puolestapuhujat, joiden oma perhe-elämä on aivan sekaisin. Kun muka-ahkeroi, ei huomaa, että oma elämä on jäänyt elämättä. Ei pitäisi myöskään auttaa muita silloin, kun on itse avun tarpeessa.  

Näin ei varmaan olisi saanut sanoa. Enkä tarkoita sitä, että työssäolevat olisivat jotenkin inhimillisen elämän kriisien ulkopuolella. Työssä pitäisi kuitenkin ymmärtää se, että omat kivut eivät poistu työhön pakenemalla. Eikä työn kautta pitäisi elää sitä elämää, mikä mahdollistuu vain kodin ja läheisten ihmissuhteiden kautta. Vastoin harhaluuloja, ihmissuhdetyössä ei tarvitse seurustella työkaverin kanssa.

Olisi siis mahtava päästä sanomaan, kahden vuoden kuluttua, että olen päässyt asiantuntijatyöyhteisöön. Jätetään mutut ja kuvitelmat narikkaan ja katsotaan maailmaa rohkeasti omien, toivottavasti erilaisten lasien läpi. Se olisi unelma. Pessimisti ei pety, joten ei tule toteutumaan.

Haasteena on tietenkin se, kahden vuoden kuluttuakin, että uuden kehittämisen ja ammatillisen kasvun ihanteet hukkuvat työyhteisön keskinäiseen kilpailuun, kyräilyyn ja mukatietämiseen. Tätä olen nähnyt jo ihan riittävästi.

Niin tai näin, todennäköisesti väärinpäin. Olisi muuten kiehtovaa päästä peilaamaan omia työhaastattelukysymysvastauksia todellisuuteen, sitten kahden vuoden kuluttua. Tai edes vuoden kuluttua, kehityskeskustelussa. Mitä olen ajatellut, mitä toivonut ja mitä pelännyt. Miten työ on lähtenyt liikkeelle ja miten mielikuvat ovat matkalla muuttuneet.

Siinäpä tavoitetta pienelle ihmiselle.