Läskiä, läskiä!

Näethän kuvassa saman mitä minä, sairaalloisen lihavan ihmisen:

On vuosi 1995 ja ompelija tekee minulle puvun omien toiveideni mukaan. Hameen mallikappale valmistuu vanhasta lakanasta. Ensimmäinen versio jää kiinni pulleisiin läskireisiini. Ompelija hymähtelee ja tekee uuden, isomman version. Painotus sanalla ”isompi”. Toinen mallihame nousee vyötärölle, mutta ei toivoakaan, että nappi menisi kiinni. ”On se kumma, kun mikään ei mahdu päälle”, toteaa ompelija, ja jatkaa vyötärökaistaleen repimistä. Valtava maha ei mahdu hameeseen vaikka ompelija kuinka riuhtoo. Kolmas hameversio on sopiva, se on tarpeeksi suuri, suorastaan telttamainen.

Kuluu vajaat kaksikymmentä vuotta ja minulla on kaksi alle kaksivuotiasta lasta. Äidinmaitoa ei heru, ei pisaraakaan, vaikka päälläni seison. Kaikkien alojen asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kysymyksessä on tahdon asia. Käsitykset hyvästä äidistä raastavat takaraivossa, olen tuhonnut lasteni tulevaisuuden jo ensimmäisinä elinkuukausina. Maitoallergia ja koliikki kruunaavat epäonnistumisen kokemukset. Elän pimeydessä, yritän selviytyä päivästä toiseen. Kun toinen lapsista nukahtaa, toinen herää ja kun viimein saa molemmat nukkumaan samaan aikaan, on siivottava keittiö ja pienennettävä pyykkivuorta.

Vauva-ajan nukkumattomuudella on kova hinta. Olen katsonut itseäni lukuisista kotivideoista ja todennut, etten muista tapahtumista mitään. Noin vuosi on pyyhkiytynyt muistoista pois. On pelottavaa katsoa itseään videolta ja todeta, ettei tunnista siitä edes itseään. Minä liikun, minä kiikun, mutta minkäänlaista muistoa sen enempää kuin hetkellistä välähdystäkään ei palaudu mieleen.

Käytin unenpuutteen itsehoitolääkkeenä herkkuja. Suklaa suussa jaksoi valvoa vähän paremmin, toinen pala toi hetkellisen mielihyvän. Kolmas pala vaati neljättä ja lopulta hyvänolon tunne löytyi vasta puolikkaan suklaalevyn jälkeen. Puudutin itseäni milloin milläkin, makeaa iloon ja suolaista suruun. Takaraivossa jyskyttävä ”huono äiti, huono äiti” tarjosi turrutettavia tunteita jatkuvalla syötöllä.

Aika kuitenkin auttoi ja unirytmi löytyi. Valitettavasti vinoutunut suhde herkkuihin jäi.

Ongelman tunnistaminen ja tunnustaminen ei kuitenkaan auta asiassa. Lääkärissäkäynti oli hukkareissu. Emme puhuneet samaa kieltä. Kaikkihan hoituu, kun vähän reippailee.

Hyvää tässä ajassa on se, että informaatiota riittää vähän joka asiasta. Sitä vain pitää etsiä, kaivaa, kuunnella kokemuksia ja itseään sekä pohtia löytämänsä merkityksiä omassa elämässään. Olen matkalla ja nyt on aika nauttia maisemista. Ihmedieettien aika on ohi, Lumin kanssa kuljetut lenkkeilykilometrit tuottavat tulosta – tai sitten eivät.

Useimmat blogipäivitykseni ovat pelkkää tajunnanvirtaa, ajelehtivia ajatuksia ja kielen päällä lekottelevia sylkyjä. Tätä postausta olen työstänyt pitkään, onhan sen taustalla noin sata konekirjoitussivua pohdintaa ja ajatuksenraakileita, joissa fakta, fiktio ja tarinallinen kuljettaminen sekoittuvat.

Vaikka jokainen meistä on valmis allekirjoittamaan seitsemän vetoomusta ja kuusi vaatimusta vihapuheen lopettamiseksi, ”läskiangsti” kukkii ja voi hyvin. Lihavan edessä on soveliasta keikuttaa takapuoltaan ja päivitellä, miten housut putoaa, kerta toisensa jälkeen. Lihavalle on soveliasta sanoa, miten hassu Facebookki on, kun se mainostaa vain lihavien vaatteita. Pullerolle voi nostaa joukossa nokkaansa ja kahden kesken olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Läskiangsti on vihapuhetta, se on ihmisen ominaisuuksien halveksimista silloin, kun muut keinot eivät enää riitä. Lihavuus on hyvä kuittailunaihe, jos ei uskalla puhua siitä, mistä kenkä todella puristaa. Jostainhan se puristaa, puristava kenkä.

Mistä minä tiedän, mikä kenenkin jalkaa painaa ja sielua sinertää. Tiedän vain sen, minkä läpi olen itse tullut. Valvottujen tuntien virta opetti paljon, myös itsestäni. Heikkouden hetkillä kirjoitin päiväkirjaani, kuinka ”sitten kun laihdun, saan avoimesti halveksia kaikkia itseäni lihavampia”. Nyt saan olla onnellinen siitä, ettei tuo ajatus riittänyt laihtumismotivaatioksi.

Toivon, että jokainen läskiangstiin tai laajemmin vihapuheeseen käpertyvä löytäisi sisimpäänsä onnen ja ilon, rohkeuden katsoa eteenpäin ja luottaa itseensä. Päälleliimattu hyvinvointihuttu jää aina sen verran pieneksi, etteivät varpaat mahdu peiton alle.