Meidän lasten touhuihin saa puuttua

Hyvät kanssavanhemmat ja kylänmiehet!

Koulunaloitus on monella tapaa kiehtova hetki pienen ihmisen maailmassa. Samaan aikaan ollaan isoja, niin isoja ja kaikkivoipia, ja samaan aikaan ollaan kuitenkin vielä aika pieniä. Ainakin näin äidin näkökulmasta.

Uskon kokemuksen merkitykseen ja tekemällä oppimiseen. Mahdollisen ja mahdottoman rajaa pitää testata; kokeilla, koetella ja yrittää uudelleen.

Itsenäisyys ja omatoimisuus ovat (valitettavasti) myös asioita, joissa vain harjoitus tekee mestarin. Pienelle leipurinalulle voi antaa aineksia ja tarvikkeita ja vierestä seurata, miten suurin osa jauhoista menee ihan kulhoon saakka. Loput hoitaa imuri. Kokeilut ovat turvallisia, sillä kaikkivoipa äiti seisoo vieressä.

Tosin meillä tuo kaikkivoipuuden illuusio rikkoutui viimeistään silloin, kun poika ajoi lyhtypylvääseen ja halkaisi uutuudenjäykän pyöräilykypäränsä ihan oman vanhemman seurassa.

Itsenäisyyteen kuuluu myös halu olla yksin kotona. Edes pienen hetken. Pikku pikkiriikkisen hetken vain.

Ennen lapsen jättämistä (päästämistä) kotiin kerrataan säännöt, kerrataan avainasiat ja puhelimen paikka. Muistutetaan vielä kerran säännöistä. Ja voi niitä ilosta loistavia kasvoja, kun vanhemmat tulevat sovitun ajan kuluttua kotiin: Minä osasin, Minä pystyin. Pystyvyyden tunnetta kannattaa ruokkia!

Itsenäisyydellä ja omatoimisella päätöksenteolla on kuitenkin rajat. Jos iso koira vetää perässään pientä poikaa, niin kyllä, on lähdetty luvattomille teille. Samoin, jos fillarin nopeusennätystä tavoitellaan ilman pyöräilykypärän aiheuttamaa ilmanvastusta. Säännöt ovat unohtuneet myös silloin, kun pihalla on käynnissä hajuvesisota.

Yhden asian haluan sanoa teille, kanssavanhemmat ja kylämiehet: Meidän lasten touhuihin saa puuttua!

Kiitos!