Mielensäpahoittaja neuvolassa

Kaunis kiitos Mikkelin kaupungin lapsiperhekielteisen säästöpolitiikan, Rantakylästä lähti neuvola. Samassa rytäkässä vaihtui sitten neuvolatätikin, juuri parahiksi ennen viimeistä 6-vuotistarkastusta. Onhan se tehokkaampaa, kun ei vastaanottokäynnillä tuhlata aikaa kuulumisten vaihtamiseen. Menimme siis Lähemäelle, opastekyltin perusteella Itä-Mikkelin neuvolaan. Niin tai näin, suuri on aina kaunista, ja mitä enemmän samalle käytävälle mahdutetaan, sitä kauniimpaa tulee.

Varsinainen neuvolakäynti itsessään meni ihan ok, ja saattaa jopa olla niinkin, että uudet silmät näkevät aina jotain sellaista, mitä jo tottuneet eivät. Eli hukkareissua ei päässyt syntymään. Onhan sitä työttömällä aikaa, joten ajellaan vaan toiselle puolelle kaupunkia. Yhdestä asiasta kuitenkin pahoitin mieleni. Odotustilan lehtilaari:

Odotusajankulukevaihtoehtoja ei paljoa tarjottu. Perinteiset naistenlehdet, lapsilehti ja eroamisen ABC. A, B C, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen - tai helvettiin - tarinavariaatioita lienee joka askelmalle.

Aamuaika klo 8.00, neuvolan aulassa lelut ja lehdet järjestyksessä. Ei ole vielä asiakkaat päässeet sotkemaan instituution järjestystä. Sattumaa vai tarkoitushakuista tiedottamista? Minulle? Kun ei ne Ollikaiset vieläkään ymmärrä erota, vaikka takana on pian jo 19 yhteistä vuotta ja neljänkympin vaihtovuodet ja viidenkympin villitys kolkuttelee ovella. Vai oliko mainoslehdykkä kohdennettu sille vähän reilut parikymppiselle parille, joka niiin suloisena odotti ilmeisesti esikoistaan. Ylpeä isä ja onnellinen äiti. "Koska sä eroot, koska sä eroot?" Parin vuoden sisällä. Tilastollisesti siis.

Olisin toivonut, että ero-oppaan tilalla olisi ollut joku.....joku parisuhdetta ja vanhemmutta käsittelevä opas, ihan jopa kokemusasiantuntijuuden näkökulmasta kirjoitettu. Joku sellainen viisaan ihmisen kirjoittama nide, jossa kerrotaan, että lapsen syntymän jälkeen maailma nyt vain menee ylösalaisin. Oma aika loppuu, unet saa unohtaa, ikinä ei pääse mihinkään ja kaikessa pitää joustaa. Vauva menee kaikessa kaiken edelle. Onneksi menee, sen pienen hetken.

Sen. Pienen. Hetken.

Eikä se ole puolison vika, että oksennustauti kiertää koko perheen saman viikon aikana. Se täyttää pyykkikonetta, joka pysyy parhaiten tolpillaan. Eikä sekään ole kumppanin syy, että tiskikone sanoo työsopimuksensa irti samaan aikaan erääntyvän kiinteistöveron kanssa. Ottaahan se päähän, kun eliittipoliitikot vouhottavat syntyvyyden alenemasta ja painottavat hyvinvointivaltion merkitystä tilanteessa, kun itse lasket kolikkoja seuraavaan lapsilisään. Korvatulehduskierrekään ei mene puolisopiikkiin sen enempää kuin yöllinen pissavahinkokaan, tärkeän palaverin kanssa samalla päivälle iskenyt vesirokko tai päättynyt työsuhdekaan. Ihminen selviää. Tämän päivän. Huomisen. Turha miettiä, mitä tuleva viikko tuo tullessaan. Se tuo, mitä tuo.

Työelämässä olen ehtinyt esikoisemme sanoin "sinne, tännne, tonne" ja viimeisimpänä tein reilun kahden vuoden käännöksen lapsi- ja perhetyön maailmassa, järjestövinkkelistä. Yhden asian opin: kokemusasiantuntijuus ja ydinperhe ovat tabuja. Ne ovat asioita, joita ei ole soveliasta korostaa. Kesämiehen tavoin luetellen saa kyllä puhua eroperheistä, eroauttamisesta, yksinhuoltajuudesta ja sateenkaariperheistä, mutta oma kokemus korkeasti koulutettuna ydinperheen äitinä piti laittaa vakkaan. 

Reilun kahdeksan vuoden neuvolapalveluasiakkuus on opettanut, ettei järjestelmäkään (ja ihmiset sen toimijoina) tunnista ydinperhettä ja sen haasteita. Neuvolassa asioiva ydinperheen uupunut äiti tulkitaan omien sanojensa vastaisesti "reippaaksi", koska perheeseen kuuluu mies. Pitkää päivää ja reissutyötä tekevä mies. Perheenäiti voi valvoa vuorokaudet ympäriinsä, horjua tajunnan rajamailla, hoitaa lasta 39-asteen kuumeessa ja pyörittää arkea voimiensa äärirajoilla, mutta tukea tai apua ei tarjota. "Reippaasti vaan, teitä kun on kaksi!"

Suhtautuminen kertoo vain siitä, ettei aidosti tiedetä, mitä lapsiperhearki on.

Pahoin pelkään, ettei lapsi- ja perhetyötä opita kirjoista. Silti kokemusasiantuntijuus ja ydinperhe vaietaan. Miksi? Oma tulkintani on, että perhetyöhön (sosiaali- ja terveysala, mutta myös kasvatus- ja opetustyö!) hakeutuu yllättävän paljon myös niitä ihmisiä, joille omat lapset ja oma perhe ovat aitoja kipupisteitä. Ehkä jo käsiteltyinä, ehkä vielä keskeneräisinä. Paetaan tietoon silloinkin, kun voitaisiin puhua tunteista. Kokemuksesta. On surullista kuunnella lapsettoman työntekijän vakuuttelua, miten hän oman vierailevan kummilapsensa kautta tietää, mitä perhearki on. Miksi tähän vakuutteluun täytyy ryhtyä? Miksi kolme kokenutta vaikenee, jos joukossa on yksi lapseton? Ja miksi järjestömaailmassa pitää paeta ihannoituun "virkamiesmaailman etäisyyteen" silloinkin, kun jo sivulausessaa halutaan korostaa omaa toimintaa "vaihtoehtona" byrokratialle.

Päihde- ja mielenterveystyössä kokemusasiantuntijuus on tunnistettu ja tunnustettu (vaikuttamis)työn muoto. Perhetyön kontekstissa päädytään eettis-moraaliseen piilokipuiluun siitä, voiko lapseton nainen olla Nainen ollenkaan. Juoppous ei ole naisen tai miehen mitasta pois, mutta lapsettomuus (ei-valintana) on naiselle kriisi. Siinä ruoskitaan identiteettiä, omanarvontuntoa, olemisen oikeutusta ja elämän merkitystä.

Koska kasvatus- ja sosiaalialalla tulee teoriassa olla empaattinen, ydinperhe- ja äitiyskokemusasiantuntijuus vaietaan. Ettei kenellekään tule paha mieli. Eronneet vaientavat ydinperheen ja lapsettomat äitiyden kokemuksen. Se on työelämän hiljaista tietoa. Tätä ei kirjata ilmoitustaululla roikkuvaan "Tervetuloa tähän työyhteisöön" -oppaaseen.  

Meillä on myös lapsi- ja perhetyössä ihan liikaa rikkinäisten kotien rikkinäisiä "lapsia", jotka eivät näe perhettä voimavarana vaan vaihtosuhteena. Aina voi vaihtaa parempaan. Kyllä ne lapset sopeutuu. Miksi pienen lapsen tulee sopeutua?

Yhden asian halusin vielä sanoa: vanhemmuuden ehkä suurin mukanaan tuoma asia on vastuu. Se on repun lailla matkassa jatkuvasti. Vastuun tunnetta ei pidä sekoittaa "erilleen kasvamiseen" tai "suhteen lopahtamiseen": Näkökulman muuttuminen "minusta" "meiksi" vie aikansa. Ja mitä enenmmän perheessä sattuu ja tapahtuu, myös tuo "Me"-suhde joutuu uudelleenmäärittelyjen kohteeksi. Se nyt vain on niin.

Vai onko se vaan niin, että eroon on helpompi auttaa kuin oman puolison luo? Tässä yhteydessä on lupa hakea yhteistä kokemusta toteamalla, "minäkin olen eronnut". Sen jälkeen puhutaan samaa kieltä.