Naamakirjassa, naamakirjasta...

Facebook on vienyt sydämeni. Alussa kiinnostukseni oli myhäilevää tirkistelyä; olin ikään kuin sisällä, mutta sen verran ilmiön yläpuolella, etten kirjoittanut juuri mitään. Miksi olisin? Kenelle? Vähitellen huomasin nauttivani myös päivitysten kirjoittamisesta (tykkäykset, kuinka palkitsevia ne olivatkaan) ja kuvien jakamisesta. Viime vuoden saldoni oli sangen muheva: 619 päivitystä ja 507 itseottamaani kuvaa. Ihan vain pelkkää huvia ja ajankäyttelyä?

Kiinnostukseni narratiiviseen tutkimukseen ja biografiseen, elämänkulussa tapahtuvaan oppimiseen, on avannut Facebookista myös toisen maailman. Päivitykset ovat ajallis-paikallisia välähdyksiä, hetken intuitioita tai pitkällisemmän pohdinnan tuloksia. Joukossa on myös sylkäisyjä, jotka olisi kannattanut jättää roiskaisematta. Joka tapauksessa ne kertovat jotain kirjoitushetkestä - ja kirjoittajasta. Olen antanut tunteiden viedä.

Facebook-päivitykset ovat paitsi interaktiivista tykkäysmetsästelyä myös muistikirjan kaltainen matka eiliseen. Vuosienkin taakse. Lasten ollessa pieniä koliikki ja maitoallergia yhdistettynä levottomiin öihin teki sen, etten pystynyt videolta itseäni katsoessa tunnistamaan tapahtumia. Pelottava tunne. Samaan aikaan voimakkaan väsymyksen aikana kirjoitin useita Facebook-päivityksiä siitä, mitä kaikkea lapsiperheenä teimme - ja nyt menneeseen palatessani nuo ilon ja onnen hetket ovat olleet mittaamattoman arvokkaita. Me olemme eläneet ja nauttineet lapsistamme myös silloin, kun itse ei juuri päivää yöstä erottanut.

Mutta mikä menneessä kiehtoo? Vanhempia päivityksiä lukiessa nykyhetki muodostaa linssin, jonka läpi asioita katsoo. Jokainen päivä, jokainen tunti, muokkaa linssiä, tuo siihen lisää sävyjä ja toivottavasti myös syvyyttä. Olisi pelottavaa, jos tänään ajattelisi asioista samalla tavalla kuin viisi vuotta sitten.

Ihmisten itsestään kirjoittamat tarinat ovat vielä tällä hetkellä alikäytetty voimavara. Kuinka turvallista onkaan lukea pino tenttikirjoja ja tehdä niistä esseitä. Esitellä muiden ajatuksia ja höystää niitä parilla omalla kommentilla. Opettajan pedagogiset opinnot oli tässä mielessä ravisteluvuosi. Kun tutkimuskohde on oma itse ja menetelmänä pohdinta, nousee mieleen paljon sellaista, jonka oli jo kuvitellut unohtavansa. Silti tuo vuoden repivä matka on ollut itselleni antoisin koulunpenkkikokemus.

Facebookin päivitykset tarjoavat upean matkan itseen ja ympäröivään todellisuuteen. Minkälaisia äitiyden rakentamisen tapoja päivityksistä löytyisi, minkälaisi polkuja ja harha-askeleita matkoihin mahtuisi? Entä minkälaisia (julkisen) identiteetin rakennusaineita työ ja opiskelu ovat? Entä minkälaista minää rakennan jakamalla tiettyjä tekstinkappaleit. Valinta sekin, kun työssäkäyvä opiskelija määrittelee itsensä ensisijaisesti opiskelijaksi tai työtön kotiäidiksi. Onneksi tämä valinnanmahdollisuus on jokaisella.

Yksi minätulkintoja varjostava asia kuitenkin on, että Facebook-päivitykset ovat monenlaisten sosiaalisten paineiden alaisuudessa kirjoitettuja. Jostainhan se sanomisen tarve tulee, vaikka ei ketään haluaisi loukata. Sananvapauden rajoja koetellaan myös työelämän areenoilla. Omaa pesää ei saisi liata, mutta miksi asioista ei saisi puhua oikeilla nimillä? Entä sitten, kun sulkee työhuoneen oven viimeisen kerran, onko sitten sana vapaa?

Puhumattakaan siitä, miten paljon sanoista ja rivien väleistä voidaan lukea sellaista, mitä kirjoittaja ei ole tarkoittanut. Minä katson maailmaa linssin läpi, mutta niin tekee myös lukija. Siinäpä haastetta!