Näenkö kahden vuoden päähän?

Mahtava aamu! Aurinko paistaa, pakkasta rapiat kymmenen, uunituoreet muffinit, kahvihetki, timanttihanki ja jäällä kirmaavat koirat. Ja olohuoneen ikkunat, jotka suorastaan huutavat pesemättömyyttä. Auringon katse on varsin paljastava.

Menen maanantaina työhaastatteluun. Sain eilen sähköpostilla kuusi kysymystä, joita tulisi pohtia ennen tapaamista. Pohdintojen tiivistelmä tulee lähettää ennakkoon haastattelijoille.

Kuvittelin, että pohdintatehtävät olisivat tyypillistä työhaastatteluhuttua: vahvuudet, heikkoudet, tiimityötaidot ja esimieskokemus. Ihan sitä samaa humppaa kuin kaikkialla muuallakin, vähän vain eri järjestyksessä. Työpaikkailmoitusten dynaamiset kehittäjäorganisaatiot ovat käsittämättömän mielikuvituksettomia.

Onhan niitäkin, poikkeuksia. Jos kysymyksessä olisi - ironista kyllä - väkivalta-asioita veivaava Viola tai rikos- ja riita-asioihin perehtynyt Sovittelutoimisto, kysyttäisiin myös perhesuhteet, miehen asiat ja lasten kuulumiset. Näin meillä myhäilevässä Mikkelissä. Jälkimmäisessä tapauksessa ilkesi vielä haastattelija väittää, että perhesuhteista saa työhaastattelussa kysellä. Näin alhaisella yleissivitystystasolla kotikaupungissamme liikutaan. Tasa-arvovaltuutettu otti Violan tapauksessa asiaan kantaa, ja uskon, että sielläkin osataan nykyisin käyttäytyä.

Niin. Työnhakijana joutuu monenlaisen tulen väliin. Piiri pieni pyörii, samat naamat ringissä hyörii. Tällä tavalla ne työelämän portit sulkeutuu. Pitäisi vain nätisti niellä kaikki, niin ei tulisi sitä mielipahaa. Pyllyjä nuolemalla ne muutkin etenee. Minä en. Siinä menee raja. 

Perhesuhteet eivät kuulu työhaastatteluun. Jos pidät puolesi, olet hankala ihminen. Pienellä paikkakunnalla kaikilla asioilla on merkitystä.

Rakastan sivupolkuja, mutta palataan asiaan. Työhaastattelun ennakkotehtäviin. Ensimmäinen kysymys kuudesta on vaikein: Millaisena näen tilanteen kahden vuoden kuluttua?

Herranjestas! Kaksi vuotta on hirveän pitkä aika, työelämässä, minulle. Siinä ajassa olen ehtinyt kokea alkuhuuman, vanhoillisuuteen jämähtämisen ja ulos hakeutumisen. Sykli saattaa olla nopeampikin. (Inho)realistina voisin vastata, että asiat rullaavat niin kuin tänäänkin, vanhat ja hyviksi havaitut käytännöt tekevät työstä tuttua ja turvallista, aurinko paistaa ja uutiskirjeet rullaavat. Kaikki on niin kuin kultaisella 80-luvulla. 

Ai niin, se Ollikaisen akka nosti kytkintä jo puolen vuoden kohdalla.

Ei ehkä se osuvin tulevaisuusskenaario. Vähän pitäisi saada positiivisempaa fiilistä, vähän nami namia ja ripaus hyvinvointihapatusta.

Kahden vuoden kuluttua.... Kuluttua.... On vuosi 2019. Kaikki ovat kavereita keskenään, yhteistyössä on voimaa, syntyy paljon muistiopapereita ja pöytäkirjojen kirjoittaminen vie kaiken työajan. Äh! Kahden vuoden kuluttua.... On vuosi 2019. Niin. Ellei sitten Trumppi keksi jotain, tulee maailmanloppu ja ydinsota ja sikainfluenssan antibioottiresistentti versio ja asuntolainojen korot viisinkertaistuu. Tulee vedenpaisumus ja tsunami ja paskat. Ei tästä tule mitään.

On helmikuun 9. päivä, olen ollut työttömänä vuoden alusta lähtien eikä ensimmäinenkään kolikko ole tilille kolahtanut! Mieti siinä sitten tulevaisuuksia ja iloisia pikku verkostoja, työryhmiä, valtakunnallista kehittämistyötä ja omia tavoitteita. TE-toimisto vitkuttelee, kassa veivaa ja työtön se saa syödä kynsiään. Onkohan tämä se painonvartijoiden uusin dieetti: 2 kuukautta työttömänä, 5 kuukautta leipäjonossa. 5:2. Markkinamiesten uusin juttu. Ei varmaan työministeriä paljoa kiinnosta.

Nyt tuli jo panostettua työnhakuun ihan tarpeeksi tälle päivälle. Ihan turha istua koneen ääressä vatkaamassa ja veivaamassa näin komealla ilmalla. Hurtta hihnaan ja takaisin ulos! Siellä ne parhaat ajatuksetkin syntyvät.