Oona, 7kk, on Viljamin, 8kk, PARAS KAVERI

Oona 7kk ja Viljami 8kk pötköttelevät lattialla nenät vastakkain. ”Oona parhaan kaverinsa kanssa muskarissa, taisi siinä jo ensisuudelmakin vaihtua”, kirjoittaa jälkikasvustaan ylpeä äiti Facebookpäivityksessään. Kuvan vetovoima on taattu, joten koko kaveripiiri saa nyt ihastella lattialla makoilevia vauvoja ja kuvitella, minkälaista hapuilua ja kiherrystä tuo maininnan saanut ensisuukko on mahtanut olla. Se on varmaa, että tykkäysten lisäksi päivityksen kommenttikenttään tulee lukuisia ”Ihquja” ja sydänrivistöjä.

Äidit saavat mennä sekaisin vauvojensa ihanuudesta. Sydämen kyllyydestä suu puhuu, joten täytetään maailma maidontuoksuisilla tulokkailla, heidän ensiaskeleillaan ja makumatkoillaan. Välillä annetaan tilaan myös pulautteluille, koliikkivalvomiselle ja sellaiselle hampaidentekovimmalle, joka karisuttaa äitiyden auvoisuudesta viimeisenkin häivähdyksen ruusunpunaa. Silti vauvakuvissa on jotain vastustamattoman upeaa, vaikka samaan aikaan tietää, että kuvan ulkopuolelle on todennäköisesti taitavasti rajattu koko arkitodellisuus: pullisteleva vaipparoskis, pari pesemätöntä tuttipulloa ja sohvanurkkauksen vallanneet villakoirat. Onnen hetki on vauvassa.

Vauvapäivitysten jakaminen, tykkäily ja ”ihquttelu” on harmitonta huvia. Pienten käydessä päiväunille on helppo uppoutua päivitysviihteeseen, tykätä vähän siitä ja tästä, olla sosiaalisesti aktiivinen ja olemassa ikään kuin kodin seinien ulkopuolella. Sosiaalisen median mahdollisuutena – tässä yhteydessä varjopuolena - on kuitenkin se, että jokainen jaettu päivitys rakentaa maailmaa, sen suhteita ja vallitsevia käsityksiä. Tai vastaavasti pyrkii muuttamaan ja muokkaamaan ympäröivää todellisuutta. Tämä valinnan mahdollisuus kannattaa pitää jatkuvasti mielessä. Minkälaista maailmaa olemme lapsillemme rakentamassa, minkälaisilla sanoilla valintoja teemme?

Äitien kaverivalinnat - lasten valinnat?

Oonan ja Viljamin ensisuudelma on hellyttävä, mutta se sisältää myös vahvan arvolatauksen: Viljami on Oonan paras kaveri. Muskareissa ja vauvatuvissa ahkerasti vieraileva Oona on varmasti pötkötellyt lattialla jo monen vauvan kanssa. Olennainen kysymys on, mikä tekee Viljamista kaverin, vieläpä parhaan sellaisen? Missä vaiheessa Oona on kertonut, tai edes ilmaissut, että Viljamissa on jotain enemmän kuin muissa samanikäisissä lattiamöngertäjissä? Millä kriteereillä Oona on asetelmansa rakentanut?

Ei Oona ole asetelmaansa rakentanut. Sen on tehnyt kuvan ottanut Oonan äiti, joka on tietoisesti kuvannut oman lapsensa parhaan kaverinsa lapsen kanssa. Oonan ja Viljamin kaltaisia vauvakuvatarinoita vilisee sosiaalisessa mediassa paljon. Vauvakuvat kertovat äitien välisistä suhteista, heidän oman maailmansa arvoasteikoista, rajoista ja valinnoista.

Valitettavasti äitien määräävä rooli lastensa kaverivalinnoissa ei rajaudu vain vauvaikään ja Facebookpäivityksiin. Kun lapsi oppii kävelemään, perhekerhoon saapunut äiti taluttaa taaperoaan kohti toista lasta kertoen, miten ”tuolla se sinun paras kaverisi jo odottelee”. Samaan aikaan ympärillä on useita muita lapsia kuuntelemassa, miten joku puhetaidon tuolla puolella jokelteleva on jo jonkun toisen paras kaveri. Sama kaava toistuu lukuisissa perhekerhoissa sekä äiti- ja lapsiryhmissä.

Eikä näillä pienillä taaperoilla ole sen enempää käsitteitä kuin välineitäkään hyvä-parempi-paras –arvoasetelman käsittämiseen saati rakentamiseen. Kaverisuhteet muodostuvat täysin vanhempien omien mukavuusvalintojen pohjalta. Mukaanottamisen ja ulossulkemisen mekaniikka opitaan samalla tavalla kuin makumatka porkkanan herkulliseen maailmaan. Äidin tai isän johdattelemana.

Olisi helppo sanoa, ettei vanhempijohtoisissa kaverivalinnoissa ole mitään pahaa. Paras kaveri -keskustelun ongelmana ei ole arvoasteikko itsessään vaan toisten ihmisten, jo vauvasta lähtien, arvottaminen. Jako meihin ja muihin tapahtuu salakavalasti ja vaivihkaa. Vauvaiän ohittaneiden lasten kohdalla puhutaan sujuvasti ”Noelin, 2vee, kaverisynttäreistä”, joiden kutsuvieraslistaan ei Noelilla itsellään ole ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa.

Se, minkä nuorena oppii, sen vanhempana taitaa, joten ei ole mikään ihme, että koulukiusaaminen rehottaa eivätkä päälleliimatut ajatukset ”kaikkien mukaan ottamisesta” enää tavoita varsin toisenlaiseen arvomaailmaan sosiaalistettuja lapsia.