Päälleliimattu hyvinvointi

”Anna aikaa itsellesi” ja ”Hyvinvoinnin virtaa liikunnasta”. ”Mielenrauhaa mindfullnesista” ja ”Läsnäolon taitoja vasta-alkajille”.

Hyvinvoinnilla on hintalappu. Jumppahommissa iloisen mielen saa kuukausi- tai kertamaksulla, pään sisäiset säädöt tehdään viikonloppukursseilla tai opasvihkosen vinkkejä noudattaen. Päälle vielä pari erikoissmoothieta, chiansiemeniä ja kolmen tunnin kasvohoito.

Hyvinvointiostosten jälkeen on niin hyvä olla, että kelpaa taas juosta kaupungilla naama kakskytvailleneljä-asennossa ihmisiä päin ja ohi. On niin kiire suorittamaan hyvinvointitekoja, että väliajat unohtuu. Onneksi kuntonyrkkeilystä saa elämäniloa ja innostusvirtaa. Tosin sinne salille se jää. Hyvä olo. Ei tule mukaan työpaikalle tai kotiin asti riesaksi. Huomenna voi lähteä shoppailemaan lisää.

Hyvinvointiteollisuuden kaava on vanha tuttu anekaupan ajoilta: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa. Rahalla saa ja purnukoilla pääsee. Mihin? Ja ketä pakoon?

Ja mitä enemmän ihminen tuhlaa, sitä enemmän hän on panostanut hyvinvointiinsa. Huolehtinut itsestään, kuten naistenlehdet tämän kulutushysterian määrittelevät.

Hyvinvointikuluttamisessa ostoskrapula puskee pintaan jo kotikadulla: naapurin tervehtiminen on vaikeaa, töissä ainoa ilonlähde on pahanpuheiden levittely ja iltapäivällä lasta hoidosta haettaessa pitää kulkea myssy silmillä mukakiireisenä puhelinta tuijottaen.

Ettei kukaan vaan pysäytä ja erehdy kysymään, mitä sinulle kuluu. Ihanaa ja hyvää, vaikkei sitä naaman asennosta pystyisikään päättelemään. Facebook-päivityksissä keimailevaa sporttihirmua ei tahdo luonnossa tunnistaa. Sen verran näyttää v-käyrä olevan korkealla.

Sellaista se on, ostettu hyvinvointi. Ei se kaivossa pysy. Hyvinvointihehkutuksen jälkeen ihmiset rientävät lähikauppaan tönimään toisiaan ostoskärryillä ja repimään lapsiaan harrastuksesta toiseen. Jos minusta ei tullut mitään, lapsestani ainakin tulee, joten sporttivartti venähtää tuntien mittaiseksi suoritteeksi jo esikouluiässä.

Rakennekynsiin ja ripsienpidennyksiin (ja niiden jatkuvaan laittamiseen) on aikaa ja rahaa. Lastenkutsujen valmisteluun ei. Elämä on valintoja.

Hyvinvoinnin ongelma on siinä, että se on niin tavattoman arkinen asia. Se on sitä, kun aamulla herätessä lapset kömpivät viekkuun, illalla katsotaan yhdessä Pikku Kakkosta ja siinä välissä tehdään eväsretki mökkikalliolle. Leivotaan pullaa ja opetellaan ajamaan ilman appareita. Tai kun lasten mentyä nukkumaan voi käpertyä takkatulen lämpöön ja kirjoittaa muutaman rivin.

Hyvinvointia ei tarvitse suorittaa. Se on kotona. Hyvinvointi on siinä hetkessä, kun huomaat, että lähes parinkymmen vuoden takaisesta poikaystävästä on hyvän koulutuksen tuloksena kuoriutunut mitä parhain perheenisä. Ja se sama isäntä jaksaa kuunnella minun ajatuksiani, kaikessa keskeneräisyydessään. Kuunnella sitä, kun en vieläkään tiedä, mitä isona meinaan tehdä.

Valitettavaa on, että hyvinvointisuoritteiden määrän kasvaessa työpahoinvointi kasvaa. Ihan itse olen päätelmäni tehnyt. Työssä ollaan puolet valveillaoloajasta, jopa enemmän, joten työn on oltava sitä, mistä ihminen nauttii. Tyky-päivillä ei työtä pelasteta. Ei myöskään "raskailla huveilla". Ja jos työstä on tullut arjen riesa, sitä kannattaa lähteä muokkaamaan tai vaihtamaan. Vaihtoehtoisten polkujen etsimiselle kannattaa ottaa aikaa ja tilaa. Siihen ei välttämättä tarvita trainereita tai tsemppareita, sillä vastaukset ovat jo olemassa. Ihan omassa päässä.

Lopulta hyvinvointi on vain arjessa elämistä. Jos ”boreout” uhkaa, haasteita on varmasti tarjolla monella muullakin kentällä. Miksi pitää sellaisesta työstä kiinni, jossa pitää toimia naama näkkärillä ja viedä työn tekemisen ilon kokemus ehkä joltain muulta. Valitettavaa, mutta totta, työntekijä on aina korvattavissa. Vesilasiin ei jää tyhjää reikää, vaikka sormen poistaisikin. Näitä harhamaailmassa eläviä tapaa niin yritysjohdossa kuin sairaaloiden potilastyössäkin. Surullista.

Jos taas työ imaisee mukaansa, nauti vauhdista. Olen kokenut molemmat, työhön puutumisen ja työn imun, joten anna mennä. Työnarkomania on asia erikseen.

Sehän siinä pelottavinta onkin, kun ihminen itse jo tietää, mitä tahtoo. Mitä haluan kokeilla? Mihin haluan mennä? Ikivanha pragmatistisen (kasvatus)filosofian ydin: kun meillä on päämäärä, meillä on keinot. Ratkaisukeskeisyys on tuotteistettu versio tästä jo kymmeniä vuosia vanhasta viisaudesta. Pyörän uudelleenkeksiminen on tuottoisa bisnes.