Pahoinvointikoordinaattori ja Vituiksmän-hanke

Miksi minä pöljä menin käymään työhaastattelussa kuntarajan tuolla puolen? Kiitoksena tuosta harharetkestä olen joutunut mylläämään ajatteluani vähintäänkin riittävästi.

Olen käynyt riittävän monessa Mikkelin kaupungin/ Essoten työhaastattelussa tietääkseni, mistä puhun. Aikaisemmin olen ajatellut, että sosiaali- ja perhepuolen tehtävissä nyt vain sattuu olemaan ihmisiä, joilla on noussut tehtävä hattuun. En käytä sanaa pisu, se on vessajuttu. Että virkamiehet vain käyttäisivat valta-asemaansa nöyryyttääkseen työttömiä. Pienissä piireissä kun ollaan, ei kukaan uskalla puuttua mihinkään. Ilkeily saa jatkua.

Mikkelissä on tällä hetkellä käynnissä jos jonkinlaista liikuntaan ja hyvinvointiin liittyvää hanketta. On unelmia, energiaa ja erinäistä virtaa moniin tarpeisiin. Kenen tarpeisiin?

Jos minulta kuntalaisena kysytään, miten "Liikkuva Mikkeli" tai "Hyvinvoinnin virtaa Mikkelissä" on meidän perheessä näkynyt, vastaus on varsin yksinkertainen: ei mitenkään. Männäpäivänä tuli pojan MP-jalkapallolasku ja maksettavaa 240e. Ekaluokan opettaja oli ottanut blogiin kuvia luistelutunnilta ja melkoiselta railopellolta ns. luistelukenttä näytti.

Niin. Hankkeen päätyttyä hanke itse tai joku ulkopuolinen konsultti arvioi käytetyn ajan ja rahan suhteessa tuloksiin. Milloinkohan koittaa se päivä, kun kaupunki uskaltaa kysyä kuntalaisiltaan, miten hanke on heidän arkeensa valunut. Tuota päivää ei tule.

Aivan sama tyhjän kiertämisen toimintakulttuuri se on työllisyydenhoidon hankkeidenkin kanssa. Olen ollut jo 1,5 kk työttömänä. En ole saanu ensimmäistäkään yhteydenottoa TE-toimistosta, ei edes työtarjousta. Aikana, jolloin varhaisen puuttumisen pitäisi olla itsestäänselvyys. Ei ole. Hankkeitakin löytyy sitten, kun voidaan pää kallellaan lässyttää masennuksesta ja muusta sellaisesta yksityiselämän rakeisuudesta, jonka käsittelyyn projektityöntekijällä ei ole pienintäkään ammatillista osaamista. Avautumiskulttuuri on sosiaalipornoa parhaimmillaan. Ehkäpä sitä kautta saadaan taas muutama kahvipöydän heruttelu aikaiseksi.

Ehkäpä hankeorganisaatiot itse tarvitsisivat nyt sitä hyvinvoinnin virtaa ja elämän iloa! Työhaastattelutilanteissa olen nähnyt niin paljon pahoinvointia, että sille olisi jo aika tehdä jotain!

Vai uskotaanko siihen, että perustamalla hyvinvointihankkeita saadaan uskoteltua, että perustajalla itsellään on hyvinvointia jaettavaksi. Jos päättäjätahot itse voivat pahoin, ei sitä hankkeilla peitellä.

Ehkäpä Mikkeliin, Essoten puolelle, pitäisi saada perustettua pahoinvointikoordinaattorin tehtävä. Tehtävä voisi olla kiertävä ja pallille pääsisi aina se, jota eniten närästää. Työhaastatteluissa pahoinvointikoordinaattorilla olisi vakiojäsenen istuinpaikka. Työtöntähän voi syyttää ja syyllistää vaikka mistä, kunnan huonosta taloudesta ja edustusmersun puutteesta, joten samarinintarvetta tulee riittämään jatkossakin. Pahoinvointikoordinaattorilla olisi viran tuoma oikeutus istua tilanteessa kuin tilanteessa kädet puuskassa. posket hehkuen ja poissaolevana papereita plaraten. Väliin voisi töksäyttää jotain epäolennaista kollegan vaatteiden väristä. Saisi  vittuilla oikein viran puolesta.

Savossa kun ollaan ja hankerahoitusta riittää, niin pahoinvointikoordinaattori voisi ottaa itselleen yhden hankkeenkin johdettavakseen. "Vituiksmän"-hankkeessa, ESR-rahoitteisessa, voitaisiin kehittää piruilevan työhaastattelun malli ja myydä se sitten TE-hallinnolle ostettavaksi. Vähän niin kuin työttömile sparrauskurssiksi - tällaistä työhaastattelu voi pahimmoillaan olla. Kauppa kävisi kuin siima.

Huonoimmallakin vitsillä on kääntöpuolensa. Pahoinvointikoordinaattorin huolellisesti johtamassa Vituiksmän-hankkeessa on vaarana se, että hankkeen kautta nousee aidosti esille jos jonkinlaista huolen, murheen ja pahanolon aiheuttajaa. Jos näitä syitä ei paeta, saattaa olla, että päästään lähemmäs tavallista kuntalaista kuin ikinä päälleliimattujen hyvinvointihankkeiden kautta on mahdollista.

Tosin veikkaan, ettei aika ole vielä kypsä sen enempää pahoinvointikoordinaattorille kuin paskalapiohankkeillekaan. Ehkä jonain päivänä asioista voidaan puhua asioina. Nyt tarvitaan kaikki viltit ja peitteet todellisuuden kätkemiseksi. Eihän dynaamisessa ja elinvoimaisessa asuntomessukaupungissa kukaan voi pahoin. Eihän?