Punainen viiva ja äidin tehtävä

Ensimmäinen kunnallisvaalikerta herättää monenlaisia tunteita, vaikka turnajaiset ovat vasta alkumetreillään.

Kunnallisvaalit ovat ennen kaikkea henkilövaalit. Kuntalaisena äänestämme Mamkin lanseeraamin sanoin ”Hyvää tyyppiä”, jonka kanssa kemiat kohtaa. Tuo kohtaaminen voi syntyä hiekkalaatikon äärellä, mielipidekirjoitusten siivittämänä tai vaaliteltalla kahvia hörpyteltäessä. Pelkillä makkaroilla ei kuitenkaan sieluja kalastella.

Puolue on jokaisen ehdokkaan juuret ja siivet.

Muutama päivä sitten ajauduin keskusteluun, jonka lopputulema oli tiivistettynä ”Olisi se aika hurjaa, jos ei oma äiti äänestäisi minua”. Tuolloin ajattelin, että myös äideillä on äänioikeus, ja he voivat käyttää sitä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Vasta eilen illalla käänsin ajatuksen itseeni ja yllätyin.

Mikä on minun tehtäväni äitinä? Milloin voin sanoa onnistuneeni?

Tavoitteeni on kasvattaa herkkiä ja vahvoja, omilla jaloillaan seisovia lapsia, nuoria, aikuisia. Toivon, että lapseni saavat elää onnellisen ja turvallisen lapsuuden, josta käsin ponnistaa tulevaisuuteen avoimina ja omaa sisäistä ääntään kuunnellen. Toivon, että lapseni tekevät sitä, mitä sydän sanoo.

En siis mittaa äitinä onnistumista jälkikasvuni akateemisuudella, urakehityksellä tai pika-aitojen ennätyksellä. Kyllä sen tunnistaa, onnellisen ja tasapainoisen ihmisen. Ei siihen titteleitä tarvita.

Jos omat lapseni jonain päivänä päättävät ottaa poliittisen askeleen, olen siitä onnellinen. Puolueeseen liittyessään ihminen on (toivottavasti!) miettinyt omaa arvomaailmaansa, tavoitteitaan ja niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, joihin haluaa vaikuttaa. Poliittinen sitoutuminen on vain jäävuoren huippu siitä työstä, mitä yksilö mielessään työstää ennen julkista sitoutumistaan.

Ihminen, jolla on rajat, on helpompi rajata ulkopuolelle. Vähän siellä ja täällä on vähän kaikkialla.

Toki poliittiseen ajatteluun voi myös kasvaa, osana verenperintöä, mutta siitä en tiedä mitään.

Rohkeutta ei kuitenkaan mitata pelkällä politiikalla. Aivan samalla tavalla oman paikan ja vaikuttamismahdollisuudet voi halutessaan löytää järjestötyöstä, virkamieskentältä tai vaikka urheiluseuratoiminnasta. Tärkeintä on tehdä asioita, jotka ovat itsensä näköisiä ja kokoisia. Silloin voi olla rehellinen myös itselleen.

Sinä päivänä, kun omat lapseni ovat sen ikäisiä, että voivat heittäytyä täysin rinnoin politiikkaan, olen jo 50+. Jos olen kasvattanut lapsistani rohkeita vastuunkantajia ja oman elämänsä aktiivisia toimijoita, kestän myös sen, että lapseni tekevät omia valintojaan.

Yhdestä asiasta lapseni saavat olla varmoja: äiti on aina heidän puolellaan.