Rahat meni kankkulan kaivoon - taas!

Kuulun siihen liikkujien ryhmään - onkohan meitä edes ryhmäksi asti - joka innostuu milloin mistäkin. Haluan kokeilla ja koetella, omia rajojani ja ympäristön asenteita, mutta ensimmäisen kerran jälkeen hoosiannaa huutavat lihakset saavat minut muuttamaan mieleni.

On minulla ollut jos jonkinlaista jäsenyyttä. Maksoin tuhottoman paljon vuoden Elixia-kokeilusta Jyväskylässä, jossa spinningin tuoma ilo ja podypumpin itsensä voittamisen kokemus ei kuitenkaan kannatellut kovin montaa kuukautta. Helsingissä asuessa yritin taas ryhdistäytyä ja satsasin Satsin jäsenyyteen. Mikkeliin muutettuamme suuntasin uuden ja liikunnallisemman elämän toivossa Fressiin - ihan yhtä laihoin tuloksin. Onneksi jäsenyyksien sitovuus on muuttunut sitten Jyväskylävuosien.

Joten arvata saattaa, että pattiin otti, kun siivotessa löysin tällaisen:

Kävin viime kesänä kaverin kanssa tutustumiskäynnillä ko. sentterissä ja totta kai siinä pumpin jälkeisessa endorfiinihuumassa tuli taas tehtyä uusi hutihankinta. Tosin tällä kertaa innostus sammui näköjään lähtökuoppiin, kortti on siitä konkreettinen osoitus. Lohdutan itseäni sillä, että käytin osarahoitukseen tykyseteleitä.  

Ymmärrän, että kuntokeskukset tarvitsevat tasaisen kassavirran, jolloin me sinkoilijat emme ole markkinoinninn ja tuotekehittelyn kohderyhmänä. Meidän varaan ei voi paljoa rakentaa, se on tullut todistetuksi. Harmina tässä on se, että alle kahdensadan kertapanostuksen ei ole pääsyä mihinkään, missä voi harrastaa spinningiä tai pumppia. Yksittäistunteja ja päiväpasseja toki on, mutta niiden kertahinnat kertovat, kuinka tervetulleita kävijät ovat. Raudanpumppaaja perinteisessä kuntosalimerkityksessä en ole.

Heitänkin haasteen Sinulle, arvoisa lukijani: mitä minun pitäisi tehdä tai mihin mennä, jotta löytäisin liikunnan ilon?