Tarinallisia kohtaamisia

Intohimoinen rakkauteni tarinoihin, tarinallisuuteen ja elämänkulun rakentamiseen vaihtoehtoisten kertomusten kautta on roihunnut jo reilut kymmenen vuotta. Gradussani tutkin, minkälaisia merkityksiä äitiys ja lapset perhekäkivaltaa kokeneiden naisten omaelämäkerroissa saavat ja miten tuo äitiys näyttäytyy sekä eroon päätyneissä että jatkuvan anteeksiannon kierteeseen ajautuneissa parisuhteissa.

Nyt edessäni on 435 omaelämäkertaa siitä, kun elämässä räsähtää. Tarinoista on luettavissa, minkälainen katkos syöpään sairastuminen tai liikenneonnettomuudessa vammautuminen on ”terveelle kuin pukki” tai minkälaisen syöksykierteen oman lapsen itsemurha aiheuttaa. Ihminen on lopulta ihmeellinen. Kovienkin kokemusten jälkeen hän pystyy kokoamaan itsensä, rakentamaan identiteettiään, pala kerrallaan, ja löytämään arjessa kantavan toimijuuden.

Olin maanantaina Mikkelin Sosialidemokraattien kunnallisvaalistartissa. Niin kuin hyvää koulutukseen kuuluu, saimme läksyjäkin: tarinan kirjoittaminen siitä, miksi minä lähden kunnallisvaaleihin.

Lähestymistapa on kiehtova: tehdä itselle ja muille näkyväksi se, miksi olen tässä ja mihin olen menossa. Ilman tavoitteita tuskin kukaan on liikenteessä.

Helppojakin vastauksia on olemassa. Kaikkihan me haluamme pelastaa maailman! Jos ei muulta, niin porvareilta ja rahan vallalta. Tehtävä on pelottava, tarinan kirjoittaminen siis. Olisi helppo paeta puolueen arvojen taakse, syleillä koko kansalaisyhteiskuntaa ja nousta barrikadeille eriarvoisuutta vastaan. Paljon sanoja, mutta mitä ne tarkoittavat minulle, tässä ja nyt. Henkilökohtaisuuden raja on ylitetty.

Miksi kukaan ääneistäisi minua, jos ei tietäisi, mitä minä ajattelen?

Miksi kukaan uskoisi minua, kansalaisjärjestön ammattilaista, jos ei tietäisi, mitä minä ajattelen? Tai mikä minua liikuttaa?

Imago, se on kaiken A ja O. Monessa työpaikassa uudistetaan maanisella tahdilla nettisivuja, rakennetaan FB-profiileja ja Twittertilejä, kirjoitellaan blogitekstejä ja markkinoidaan toimintaa uutiskirjeiden avulla. Ammatillista uskottavuutta vahvistetaan valkokaulustyöläispassikuvalla, viereen nimi, titteli ja korkein oppiarvo.

Ihan kuriositeettina: mitä KM kertoo minusta?

Haluaisin räjäyttää kaikki pätevien ”asiantuntijoiden” kuvagalleriat, joissa pikkupukupelle toisensa jälkeen hymyilee huivi kaulassa kameralle ja markkinoi itseään vuosisadan myyntitykkinä. Haluaisin nähdä henkilökuntagallerian, jossa tuo konsulttien liirumlaarum on korvattu muutaman rivin tarinalla siitä, miksi juuri minä olen täällä töissä. Varsinkin, jos nuo työhön liittyvät intohimot, tavoitteet ja mielikuvat olisi kirjoitettu työuran alkumetreillä. Viiden vuoden kuluttua kuvaus olisi varmasti toisenlainen. Ajatella sitä rohkelikkoa, joka jättäisi tuon muutoksen näkyviin.

Ihmisellä pitää olla työhön liittyviä intohimoja! Pätkätyösuhteiden liikakäyttäjänä toivon, että saan jonain päivänä olla mukana sellaisessa työyhteisössä, jossa työorganisaatiota ja sen tulevaisuutta rakennetaan henkilökunnan omien tarinoiden kautta. Miksi he ovat tulleet juuri siihen työpaikkaan? Miksi he ovat hakeutuneet tiettyihin tehtäviin, mitä yhteiskunnallisia merkityksiä he ovat työhönsä ladanneet? Yhteiskunta vaatii, sote-soppa velvoittaa ja ministeriö haluaa, mutta mikä on sen työn tavoite, johon minä olen tullut. Ehkä se yhteiskuntakin löytyy sieltä jostain, kansalaisten keskuudesta.