Terveiset Huvihurtan pentukurssilta!

Huvihurtan pentukurssi takana. Takataskuun jäi: ei mitään. Syy: olimme väärässä paikassa.

Ensimmäisen tapaamisen tavoitekierroksella selvisi, että meillä oli kummallisia tavoitteita: hihnassa vetäminen ja päin hyppiminen. Me emme tähtää tokoon emmekä pokoon, joten aivan yhdentekevää, tuleeko sivulletulemisesta miinus yksi vai miinus viisikymmentä pistettä. Mihin me oikein ilmoittauduimme? Pentukurssille, perustaitoja. Ensimmäinen väärinymmärrys.

Meille riittäisi, että koira - kulkisi - vierellä. Koira - ei - hyppisi - päin. Kaksi perusasiaa.

Jälkiviisaus auttaa tässäkin asiassa: ennen pentukurssille menoa kannattaa selvittää, minkälaisten koirien kanssa kouluttaja itse toimii. Pikkuruisten koirien kanssa on aivan sama, miten ne vetää tai hyppiikö päin. Sehän on ihquu, sellainen pikku hyppely, niin ihanaa ja niin suloista ja niin "äidistä tullutta". Eihän pikku puudeleita edes vielä pakkasella ulos, saatikka, että ne vetäisivät ketään jäätiköllä kumoon.

Ilmoittautuessamme kurssille emme siis tienneet - eikä ilmoittautumisen yhteydessä kerrottu - ettei kurssi ole tarkoitettu ns. isoille koirille. Viiden sentin korkuinen este on 500 grammaiselle pennelille ihanaa pikku aktiviteettiä, mutta meidän reilut kaksikymmenkiloinen voheltajamme ei tuollaista "estettä" edes huomaa. Tötsänkierrot olisi pitänyt hoksata videoida, sen verran koomista touhua oli tarjolla. Pikku puudelit pyörivät kuin väkkärät esteen ympärillä, mutta meidän mimmi oli hommelissa häntä suussa.

Tunsimme itsemme ulkopuolisiksi myös tyhmillä miksi-kysymyksillämme. Miksi pitää pyöriä pienen muovitöttänän ympärillä? Mitä hyötyä siitä on? Miksi namuja syötetään koko ajan? Miksi meidän kaikkienkaveri-hönöstä pitäisi kasvattaa ympäristöstään välinpitämätön silmiintuijottaja? Pentukurssille tulevan pitää jo tietää koirakouluttajan ajattelumaailma ja se, mihin harjoitukset perustuvat. Omat putkiaivoni ovat sen verran yksinkertaiset, etten ymmärrä, miksi koiran pitää pyöriä kahdeksikkoa sukkahousujen perässä. Mitä sillä tavoitellaan?

Yhden asian opimme: pentukurssi kannattaisi käydä oman kasvattajan luona, sillä silloin saa kouluttajalta täyden huomion ja lakkaamatonta ihastelua. Koirakoulussakin maksetaan opetuksesta ja valitettavasti huomion tasaisen jakautumisen voi selvittää niinkin yksinkertaisella välineellä kuin kellolla.

En sitten tiedä, mikä lopulta johti yhteen ja mikä toiseen. Meidän Lumi-luppanasta tuli koulutustilassa räksyttäjä. Liekö syynä jatkuva oman vuoron odottelu vai se, että meidän koiraa kiinnosti paljon enemmän muut kurssilaiset kuin namin tuijottaminen. Toisista koirista ja ihmisistä saisi olla kiinnostunut vasta sitten, kun siihen annetaan lupa.

Yhden sortin humanistiäiti lupaa, että meidän hönö saa olla jatkossakin kaikkien kaveri. Rientää ovelle ja etupihalle, hyöriä ja pyöriä vieraiden ja tuttujen ympärillä, kerjätä rapsutuksia ja nuolla naamasta. Ilopissat kun jättäisi pois, niin mamma olisi tyytyväinen :)

Summa summarum: vasta viimeisen koulutuskerran viimeisillä minuuteilla pentukurssikouluttaja uskalsi ilmaista, että me olemme väärässä paikassa. Muilta osallistujilta kysyttiin, aikovatko he tulla jatkokurssille, tokoon tai jotain muuta. Juuri ennen meidän vuoroa tunti päättyi ja kierros jäi siihen. Se oli järkevä ratkaisu. Ei tule kenellekään paha mieli.