Työ, työttömyys ja julkisen sektorin yhteiskuntavastuu

Tulipahan juhlava otsikko, kuin suoraan poliittisen retoriikan oppikirjasta. Tässä vaiheessa tapahtuu tömähdys maan pinnalle: aion vain kertoa kaksi esimerkkiä siitä, miten olen itse työllisyydenhoidon kokenut ja miten julkinen sektori omalla toiminnallaan näyttää esimerkkiä yhteiskuntavastuun käytännön toteutukseesta.

Mitään en ennusta enkä tunnusta, mutta jotain sen suuntaista on havaittavissa, että saatan jopa nauttia työnhausta. Suurimman osan ajasta olen tosissani, mutta menneisyyden mustat jäätiköt kiehtovat.

Ja miksi ei kiehtoisi. Jos väitän, että jossain organisaatiossa tuntuu olevan ylimääräistä aikaa, niin hitto vie, jos minulla ei ole käytännön esimerkkiä sanojeni vakuudeksi. Toivoisin, että yhä useampi uskaltaisi jakaa kokemuksiaan julkisen sektorin työnhakuleikeistä. Ehkä sitä kautta muutos olisi mahdollinen, ja myös viranhaltijat oppisivat käyttämään työaikansa työn tekemiseen. Ei sisäisiin tuolileikkeihin.

Sanotaan, että TE-toimistossa yhdellä virkailijalla on satoja asiakkaita, eikä hän ”mitenkään voi ottaa kaikkia asiakkaita haltuun”. Tässä jo veronmaksaja pyörittelee silmiään: kyllä on kohtuuton työtaakka!

Kurkistetaanpa seuraavaan työhuoneeseen, edelleen siellä TE-toimistossa. Uuden työntekijän rekrytointi käynnissä, hakemuksia pinossa reilut 30. Tehdään haastatteluvalintoja, otetaan yhteyttä valittuihin, sovitellaan aikatauluja. Reilu kolmasosa hakijoista kutsutaan haastatteluun. Iso osa haastateltavista on talon sisäisiä hakijoita. Kaksi tentaattoria. Valitaan talon sisäinen hakija.

Jos joku tämän jälkeen vielä ilkeää väittää, että TE-toimiston ”kiireen” tai ”asiakaspaljouden” takia työttömyys seisoo, voi mennä itseensä ja katsoa, kenen suulla puhuu ja miksi. Aikaa on, pirusti. Sitä ei vain ole priorisoitu sinne, missä oikea työ tehdään. Talon sisäiset rekrytoinnit hoitaisi yksi ihminen varttitunnissa. Varsinkin, kun Kolbin vanha viisaus ”20 years experience doesn´t matter if one year repeated 20 times” on käännetty päälaelleen.

Eikä kysymys ole vain rekrytointiin käytetystä ajasta. Jos saman pöydän ääressä istuu kolme saman talon työntekijää, on se melkoinen taloudellinen satsaus. Lamantorjuntatalkoiden aikana virkamiesten pitäisi tietää, että euro yhteen pinoon on toisesta pois. Rahapuu on viherkasvina petollinen viritys; se saattaa aiheuttaa väärinymmärryksiä. Puun alla taskut auki makoilu ei välttämättä tilillä näy.

Kokonaan toinen asia,eikö näitä rekrytointileikkejä voisi harrastaa hiekkalaatikolla? Tarjoan jatkossa hakemukseni liitteenä meidän leikkimökkiä tähän käyttöön hintaan 50e/h + mehukattitarjoilut päälle. Pullaa ei tipu. Kaupan päälle voi heittää kolme kierrosta kylänraitilla, virkamiesleikin hengessä, pätevästi mappi kourassa. Kuriositeetti sekin, että esimerkkini toimijana on TE-toimisto; tuo rekrytoinnin ja työllisyydenhoidon lippulaivamme.

Ihan aikuisten oikeesti.

Toisena esimerkkinä astetta aluepoliittisempi yhteiskuntavastuun käytännön toteutus.

Kelalle haettiin määräaikaista tutkijaa, ihan tässä vuoden sisällä. Tematiikka liittyi hyvinvointiin ja syrjäytymiseen, ”tutkimuskohteena” koko Suomi ja käytössä valtakunnallinen tilastoaineisto.

Mitäpä tekee mikkeliläinen wannabetutkija: ottaa yhteyden rekrytoinnin vastuuhenkilöön ja lähtee ehdottelemaan. Tieto liikkuu, skype kiikkuu ja Mikkelikin on osa nyt tarkastelun kohteena olevaa valtakuntaa. Mitäpä jos tutkimusta tekisi täältä käsin, vaikka kerran viikossa Helsingissä pendelöiden.

Ei käy, toteaa Kelan täti. Kiitos ja näkemiin! Tähän ei ole enää mitään lisättävää. Helsinkiläisissä seinissä on tieto, taito ja osaaminen. Suomi nousuun!