Työnhakuleikit ja särön mahdollisuus

Ei vanha koira uusia temppuja opi. Tai kuten opettajakoulussa asia ilmaistiin: aikuisten oppiminen on yliarvostettua. Aikuinen on mukavuudenhaluinen, aikuinen tekee mielellään niin kuin on ennenkin tehnyt, aikuinen ei viitsi turhaan päätään vaivata.

Sitten tulee särö, elämässä räsähtää, elämä ei rullaakkaan niin kuin eilen, tänään ja viime viikolla. On pakko löytää toinen tapa toimia. Vasta särö mahdollistaa aikuisen oppimisen. Nostan hattua Jyväskylän yliopiston huippuaikuispedagogi-Maliselle, joka ei pakene älykkyytensä kanssa norsunluutorniin vaan avasi ajatteluaan ymmärrettävästi ja ennen kaikkea innostavasti kaikenkarvaiselle opiskelijajoukolle.

Eilisellä työhaastattelumatkalla räsähti. Ei onneksi hirven kanssa, Kangasniementiellä kun liikutaan, vaan kotioloissa ja ihan omassa päässä. Ei meinannut uni tulla silmään. Aamuyöstäkin valvotti.

Ajatus siitä, että työnhakijasta paikannettu tiedollis-kokemuksellinen aukko käsitelläänkin ennen varsinaista haastattelua tapahtuvalla infolla, on radikaali. Esittelijä itse sanoi, että he olivat tehneet päätelmän hakemusten perusteella. En kuulema ollut ainoa, jolla tämä esittely-kysymyksentekomahdollisuus annettiin.

Eihän työelämässä toimita näin! Ei työhaastattelumaailmassa toimita näin!

Jos joltain, työkaverilta tai työnhakijalta, löydetään tiedollis-taidollinen aukko, ei pöydän horjuvaa jalkaa missään nimessä tule pönkätä. Kerta toisensa jälkeen ohikulkijoiden on heilutettava pöytää ja manattava kiikkerää tukipilaria. Ei lonksuva pöytä ole edes pöytä.

Miksi näin toimitaan? Miksi vikoja kaivellaan? Tietenkin siksi, ettei lonksuva mööpeli ohita minua!

En saa mielestäni alkuvuotista Essoten Lape-hankekoordinaattorin työhaastattelua. Yksi kysyy, yksi ilmeisesti mökötti (omiin papereihinsa mukauppoutuneena, posket hienoisesti hehkuen) ja kolmas istui kädet puuhkassa EVVK-ilme kasvoillaan. Yksi kysymyspatteristo, haastateltavakohtaiset sarakkeet ja korkkaamaton CV. Puutteet kirjataan sarakkeeseen.

Eilisessä haastattelussa kaikki kolme haastattelijaa tekivät kysymyksiä, paperista ja lonkalta, ja CV:stä tehtiin monenlaisia kysymyksiä. Välilla haastattelijat joutuivat ottamaan puheenvuoroja toisiltaan, keskustellessa kun syntyy ajatuksia ja tarkentamisen paikkoja. Se, mistä pidin erityisesti, oli tarkennusten tekeminen. "Sanoit äsken näin, mitä sillä tarkoitat?". 

Vahva ihminen uskaltaa kysyä, mitä toinen tarkoittaa. Ei pelkää vastaustakaan.

Aamuyöstä ehdin miettiä myös ajatusta siitä, ettei "puutteiden kaivaminen ole meidän toimintatapa". Sanoinhan eilisen haastattelun lopuksi, että olisitte saaneet helposti minut nalkkiin muutamalla detaljikysymyksellä. Substanssit ehtii kuulema oppia.

Pelottava ajatus, että työpaikkaan haettaisiin oppimispotentiaalia osaamisen sijaan. Kannattaisi miettiä kahdesti. Entä jos minä opinkin, entäpä, jos opinkin liikaa. Osaaja on turvallisempi valinta. Sehän luottaa siihen, että ennenkin on tehty näin.

Ei yhdestä työhaastattelusta pitäisi tehdä liian pitkälle vieviä johtopäätöksiä. Ajatukseni kehiytyivät jälleen Essoteen. Jos työhaastattelussa painopiste on puutteiden alleviivaamisessa, miten tämä toimintakulttuuri näkyy arjen työssä. Et ole meikäläisiä, jos et ole tehnyt tätä työtä aikaisemmin. Pitää osata jo: käsitteet ja hienot powerpoit-kaaviot. Jos perhepalveluiden kokonaisuutta kehitetään sillä ajatuksella, että meillä täällä virkaherranhuoneessa on kaikki tieto ja osaaminen, ja te vanhemmat olette vain tavallisia, tietämättömiä pulliaisia, miten se näkyy palveluissa? Jaetaan nettisivuilla pari kaaviokuvaa ja kuvitellaan, että kyllä ne vanhemmat tuon perusteella osaavat arvioida palvelutarpeensa? Miten tämä kuulostaa niin tutulta.

Mietin myös näiden kahden työhaastattelun ilmapiiriä. Onko Essoten ihmisillä paha olla? Miksi yksi kyselee, yksi jurnottaa ja kolmas istuu kädet puuhkassa? Onko vain yhdellä puheoikeus? Vai kertooko se marssijärjestyksestä? Ehkä hierarkiasta? Vai pelätäänkö keskustelua, joka nousee vastauksista, ei ennalta tehdystä kysymyslistasta? Onko se työpaikka, jossa aidosti perhe- ja lapsilähtöisten palveluiden yhteiskehittelyn sijaan etsitään kollegoistakin vikoja? Onko yhden köyden yhdistys sittenkin riitelytanner, jossa puutteita osoittelemalla pyritään vain korostamaan omaa erinomaisuutta? Ovatko työntekijät uhka toisilleen? Ja vanhemmat uhka työntekijöille. Siksi paetaan käsitteisiin ja kaavioihin. Se luo turvaa ja välimatkaa kohteeseen.

Tiedetään, tiedetään. Myös omalla asennoitumisella on merkitystä. Olihan tämä punehtavaposkinen haastattelija nähnyt minut samassa hakutilanteessa vähän aikaa sitten. Piiri pieni pyörii ja jossain vaiheessa tuntuu siltä, ettei tästä työnhakupiirileikistä synny lasta eikä paskaa. Leikkiin lähtee jo valmiiksi niskavillat pystyssä. Ja se näkyy lopputuloksessa.

Mutta nyt on lähdettävä koiran kanssa ulos, kamu jo meitä häntä vispaten odottaa :) Paljon jäi eilisestä mielen ja kielen päälle, ehkä palaamme aiheeseen myöhemmin.

Hyvää Ystävänpäivää teille kaikille :)