Varhaiskasvatuksen laatu ja arvonta

On se mahtavaa, miten Mikkelin kaupunginvaltuuston päätös päiväkotien ryhmäkokojen kasvattamisesta ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta on saanut monet asiantuntijat hereille. Paasauksen ja vaahtoamisen määrästä voisi kuvitella, että nyt puhaltaa laadun kentällä todelliset muutoksen tuulet. Rakenteellisia heikennyksiä on helppo syyttää, vaikka toteutus on ontunut jo vuosikaudet.

Toistan itseäni ja annan käytännön esimerkkejä elävästä elämästä, niitä on kuluneiden viiden vuoden aikana kertynyt. Lukija voi sitten ihan itse päätellä, täyttävätkö ne laadukkaan vai ala-arvoisen varhaiskasvatuksen tunnusmerkit. Tai selittyykö jo tapahtuneet kompuroinnit tulevalla lapsilukumäärän nostolla.

Kyllä. Palautetta on mennyt joka suuntaan ja portaikon kaikille askelmille. Suhtautumistapoja on ollut tasan kaksi: tapahtuneet mitätöidään ”voi voi -poikkeuksiksi”, joita ei ole koskaan ennen tapahtunut kenellekään muulle. Toinen tapa on loukkaantuminen ja kohtaamistilanteiden välttely. Vanhempana olen joutunut pohtimaan sitäkin, miten paljon palautteenanto on vaikuttanut lapsen kohteluun hoitopäivän aikana. Luotan henkilökuntaan.

Ammattilaisen pitää pystyä ottamaan palautetta toiminnastaan. Se on ammatillisuutta. Ammatillisuutta on sekin, että saatu palaute suhteutetaan omaan toimintaan ja laadukkaalle varhaiskasvatukselle asetettuihin korulauseisiin. Ammattilainen hakee apua tilanteessa, jossa liian iso pala kakkua juuttuu hampaankoloon.

Sivuhuomautus. On muuten äärettömän vaikeaa kirjoittaa tästä aiheesta. Niin paljon sanottavaa ja opiksi otettavaa, mutta missä menee raja? Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu, mutta samalla tiedän, että pienellä kylällä naapuriin on lyhyt matka. Pätkätyöläisen pitäisi osata olla hiljaa. Ja äidin.

Paljon puhutaan pienten päivähoitoyksiköiden paremmuudesta. Olen eri mieltä. Mitä pienempi yksikkö, sitä enemmän inkluusioperiaatteen mukaan sijoitettuja lapsia, joiden valmiudet ryhmässä toimimiseen vaihtelevat. Henkilökohtainen avustaja on retoriikkaa, jos hän ei ole jatkuvasti avustettavansa vieressä. Kun väkivaltaan taipuvainen (toimivampien kommunikaatiotaitojen puuttuessa) lapsi lyö toista lasta, ollaan käsittämättömässä epäeettisyyden ja –ammatillisuuden suossa: lyöjää puolustellaan ja huonoon valoon asettuvatkin ne vanhemmat, jotka vaativat muutosta.

Väkivalta tai väkivallan uhka eivät kuulu turvalliseen kasvatusympäristöön. Väkivallan uhka on äärimmäistä henkistä väkivaltaa.

Väkivallasta on keskusteltu, huudettu ja vaiettu. Paras kuulemani selitys oli, että minun tulisi itsekin ammattilaisena ymmärtää, kun lastani lyötiin. En ymmärrä. En äitinä, en ammattikasvattajana. Väkivalta ei ole ymmärtämisen asia.

Lyöjä saa jatkaa hoitopaikassaan, tätä oikeutta kukaan ei ole kyseenalaistanut. Me vaihdamme päivähoitopaikkaa. Tekisi periaatteessa mieli toimia vastaan, mutta en tee sitä lapsemme turvallisuuden kustannuksella. Kysymys ei ole pienestä hipaisusta vaan päähän lyömisestä ja kurkkuun kiinni käymisestä.

Yksi lisäesimerkki väkivallan pesiytymisestä varhaiskasvatuksen arkeen on jatkuva ”nujakointi”. Milloin on nenä veressä, milloin vekki korvan takana. Kukaan ei tiedä mitään. Kukaan ei ole nähnyt mitään. Se tiedetään, että ”tällä”, lyöjällä, ei ole kovin kaksiset kommunikointitaidot. Nyrkit puhuu.

Oikeutusretoriikkaa parhaimmillaan.

Se, mikä nuorena opitaan, se vanhana taidetaan, joten varmaa on, että kouluväkivalta tulee tulevaisuudessakin voimaan ja rehottamaan vähintään nykyisellä tasolla. Muutosta parempaan ei ole odotettavissa. Väkivallan hiljainen hyväksyminen ei selity resursseilla tai tuntikehyksillä. Kysymys on ammatillisuudesta, asenteesta ja tahdon asiasta. Ikävä kyllä.

Väkivallasta vaihtuvuuteen. Kuinka monta eskariopea yhden toimintavuoden aikana on kohtuullista? Tai laadukasta. Meillä on menossa neljäs. Nyt eletään huhtikuun alkumetrejä. Viikonloppuna siivosin kuivausrummun päällistä ja löysin sieltä syksyllä aloitetun eskarivihon. Kysyin polta, ettekö te ole tarvinneet tätä syksyn jälkeen? Eivät ole. Eihän se elokuussa aloittanut ope ollut enää syyskuun jälkeen talossa. Puhalsin pölyt vihkon päältä ja siirsin arkistoon.

Pelkästä sattumasta ei ole kysymys. Päätöksiä virkojen täytöistä on tehty parin viikon pitkäjänteisyydellä tietäen, ettei työnteolla ole jatkuvuutta. Kouluunsiirtymiskeskustelu näyttäytyi näistä lähtökohdista käsin lähinnä farssilta. Ryhmässä on kuulema lapsia, jotka oireilevat vaihtuvuuteen. Olin kuitenkin ainoa vanhempi, joka vanhempainillassa otti asian puheeksi.

Vitsihän se on sekin, että vasu-keskustelu käydään aina eri kasvatuskumppanin kanssa. Vasuja tehtaillaan, koska niitä kuuluu…tehtailla. Kokonaan toinen kysymys on, kuka siitä hyötyy ja miten. Suorite on suoritettu ja sillä hyvä.

Daisysta en ole vielä sanonut mitään. Enkä sano. Enkä siitä, miten älyttömästi päivähoito työllistää vanhempia. Tänään pitää ottaa pulkka mukaan, huomenna tuoda omat piirustuspaperit tai kerjätä ylijäämät hyväntahtoisilta yrittäjiltä, ensi viikolla on oman lelun päivä tiistaina ja seuraavalla viikolla keskiviikkona. Isovanhempien päiväkin vaihtui Tärkeän aikuisen päiväksi, ettei niille, joilla isovanhemmat eivät ole saatavilla, tule paha mieli. Eilen illalla oli vanhempainilta ja huomenna on äitien aamupala, varavaatekassista puuttuu sukkikset ja saappaista villasukat. Aamulla pitäisi ottaa pakkaspipo ja iltapäivällä kurapipo ja jos vielä ei ollut tarpeeksi muistamista, perjantaille tarvittaisiin virkkuukoukku ja torstaille tyhjiä maitotölkkejä. Kaksi euroa teatterilippuun ja pieni karkkipussi elokuva-aamupäivään. Eikä siinä vielä kaikki. Jumppakassikin tarvitaan, ensi kerralla ottakaa oma pikku pyyhe mukaan. Koulusiirtymän tiedonvaihtolomakkeeseen tarvittaisiin isin nimmari ja ois niin kiva, jos äiti leipoisi myyjäisiin pikku kakkusen, tuoteselosteen kera.

Ja jos lähdetään siitä, että materiaalihankinta kuuluu päivähoidon ammattilaisten palkallisiin työtehtäviin, olen omalta osaltani varmistanut sen, että nykyisistä resursseista voidaan leikata ainakin puolikas henkilötyövuosi helposti pois. Sen verran paljon kulkeutuu omaankin kotiin mainoslogopaperiin piirustettuja autoja ja ukkeleita, että on moni muukin vanhempi läksynsä hoitanut. Tätähän te halusitte, löysät pois.

Ps. Sanoista viis, joten arvon punaisen muoviämpärin. Ohhoh. Eipä löytynyt kotoa punaista muoviämpäriä. Löytyi vanha vati ja ihastuttava pieni punainen kylpyankka. Tättärää ja torvien törinää: arvoin jo voittajankin. Pesuvati ankkoineen meni komealle miehelle tuohon metrin päähän, ihan niinku hirveen kauheesti niinku onnee ja sillee niinku! Seuraava arvonta sitten seuraavalla kerralla.