Yhteisöllisyyskasvatus ja roiskitut ekaluokkalaiset

Väitetään, että yhteisöllisyys olisi rapautumassa, ellei rapautunut. Olen eri mieltä. Ei yhteisöllisyys mihinkään rapaudu, itsestään, kyllä me ihan omilla arjen tekemisillä ja tekemättä jättämisillä sen teemme. Ja jos itse hukkaamme rapauttamistilaisuuden istumalla hiekkalaatikon reunalla muiden äitien kanssa, virkamiehet tekevät sen puolestamme.

Yhteisöllisyys on sitä, että sälekaihtimien raosta kurkitaan naapurin pihamaalle, vahditaan autot ja anopit ja siinä sivussa vaihdetaan kuulumiset aidan yli huudellen. Kun munat loppuu kesken leipomisen, naapurilta saattaa löytyä. Tai sipulia. Ja jos poika viipyy reissuillaan sovittua pitempään, voi laittaa viestiä yläkujalle ja pyytää palauttamaan jälkikasvun kotiosoitteeseen.

Kyllä minua kiinnostaa, mitä ympärillä tapahtuu. Keiden kanssa meidän lapset liikkuvat ja minkälaiset asiat puhututtavat. Mihin on syntynyt vauva tai kenellä on uusi koira. Mittailu, sekin kuuluu ihmisten väliseen kohtaamiseen.

Ja mitä useamman naapurin tunnet, sitä turvallisemmaksi olo muuttuu. Välinpitämättömyys on asia erikseen.

Kotikadullamme järjestetään syksyisin juhlat, nyyttäriperiaatteella. Yhteisöllisyys on tekoja, ei se tyhjästä synny.

Yllättäen yhteisöllisyyskasvatus kuuluu myös peruskoulun opetussuunnitelmaan. Mitä tietoisempia me olemme itsestämme ja omasta lähiympäristöstämme, sitä valmiimpia olemme kohtaamaan myös erilaisia toimintatapoja ja ajatusmalleja, ihan jopa vieraita kulttuureja. Yhteisöllisyys on juuret, joista käsin maailmanvalloittaminen on mahdollista. Ilman, että ”vieras” on minulle uhka.

Teoriasta on pitkä matka käytäntöön. Tällä viikolla posti muisti ensi syksynä koulutiensä aloittavien lasten vanhempia luokkajako- ja vanhempainaamutiedotteella. Kyllä oli karua luettavaa! Lähikujien lapset on paiskottu neljälle eri rinnakkaisluokalle.

Tiedostan sen, ettei Rantakylän yhtenäiskoulun kaltainen oppimisympäristöjen teollisuuslaitos voi muuntautua kyläyhteisön kouluksi, eikä tällainen ulossulkeva sisäänpäinlämpiävyys ole laajalle maantieteelliselle alueelle ulottuvan oppilaitoksen tehtäväkään. Silti luokkajaolla voidaan joko lujittaa tai murentaa alueellista yhteisöllisyyttä. Toimiva leikkikenttä yhdistää alueen lapsia ja lapsiperheitä, tämä on oivallettu rakennusvirastossakin, mutta perusopetuksen tehtävä on ilmeisesti päinvastainen. Ekaluokkalaisten kohdalla ei luulisi olevan tarvetta ”hajottamalla hallitsemiseen”.

Ilmaisin hämmästykseni myös koulun suuntaan ja saadessani ihmetystä osakseni kehotin luokkajakopäättäjiä tekemään kartta + nuppineulatestin: 1A = punainen, 1B = sininen, 1C = keltainen ja 1D = vihreä. Sateenkaaren väreistä voi sitten ihan itse päätellä, oliko kysymys harkintaan perustuvasta oppilaiden sijoittelusta vai satunnaisroiskimisesta. Lopputulos ei valitettavasti ole mielipide.

Virkamiehen tulee pystyä perustelemaan päätöksensä. Se kuuluu paitsi reiluun peliin, myös hyvään hallintotapaan. Saamani vastauksen perusteella luokkajaottelulla oli ollut tarkoitus muodostaa ”pedagogisesti järkeviä ryhmiä”. Alueellinen ryhmä olisi ilmeisesti ollut ”tyhmä ryhmä”, ihan itse näin päättelin. Pedagogisia perusteluja avataan vasta vanhempainaamussa viikon kuluttua. Odottavan aika tulee olemaan pitkä.

Summa summarum. Järkevä ihminen tekee sosiaalisesti suotavia normiratkaisuja, hymyilee nätisti ja istuu hiljaa pulpetissaan. En istu järkevän ihmisen muottiin. Tästä syystä ”tyhmä ryhmä” olisi ehkä pedagogisesti järkevin ratkaisu.