Yrittäjämäinen työote, hämärä tilaaja ja innostuksen puute

Heitin matkailualaa opiskelevalle sisarelleni idean yhteisyrittäjyydestä. Unelmassani yhdistäisimme matkailua, kahvila- ja ravintolatoimintaa, koulutuspalveluita ja hyvinvointia. Kepeän keskustelun tielle heittäydyttyäni tokaisin, ettei hyvästä toteutuksesta puutu kuin raha.

Tärkeinhän meillä jo on, innostus.

Nyt parin tunnin ajan ajatusta hauduteltuani –pöydän ääressä ja saunan lauteilla - ihmettelen, miten oikeassa olin.

Ikää on mittarissa neljäkymmentä, työpaikkoja ja työyhteisöjä takana parisenkymmentä. Iso osa työyhteisöistä jakaa saman haasteen: innostuksen puute.

Missä vaiheessa työ syö innon? Työpaikkailmoituksissa haetaan jos jonkinlaista kehittäjää ja innovaattoria, ja paikan saatuaan sitä kuvittelee päässeensä aitiopaikalle. Lyhyessä ajassa huomaa, että menneisyys painaa enemmän kuin tulevaisuus. Kyky ja halu lähteä yhteisesti muutoksen tielle puuttuu – josko sitä halua on koskaan ollutkaan. On niin mukava toimia samalla tavalla kuin kultaisella 90-luvulla, lähetellä uutiskirjeitä jo muutenkin tukkoutuneen sähköpostin täytteeksi tai kirjoitella yhä uudelleen samoja muistioita.

Kahdesta asiasta saan näppylöitä: PowerPointeista ja muistioista. Oppiminen ja oivaltaminen tapahtuvat korvienvälin valtatiellä, ja jos kytkentä puuttuu, ei sitä korvata kirjoitetuilla sanoilla. Diasettejä voidaan monistaa satamäärin, mutta ei niistä sellaisenaan käyttöpääomaksi ole.

Uskon kokemukseen, en kirjaviisauteen.

Sairaanhoitajilla on kädet täynnä töitä, mutta hankemaailmassa työ pitää keksiä joka aamu uudelleen. Ihmisen on saatava kokea olevansa tarpeellinen. Entä jos tarvetta ei ole?

Liian usein työstä puuttuu työ. Ihmiset käyttävät kymmeniä ja satoja tunteja erinäisten esitteiden hiomiseen, jotka vanhentuvat jo ennen jakotilaisuuksia. Viimeistään vuodenvaihteessa. Laaditaan vuosikelloja, käsikirjoja, toimintasuunnitelmia, toimintakertomuksia ja neljännesvuosikatsauksia sen sijaan, että tehtäisiin oikeita töitä. Oikean työn tunnistaa siitä, että sille on tilaus. Organisaation sisäinen, itseään työllistävä kuhina ei ole tilaus. Vaikka se niin mukava ajatus olisikin.

Niin. Jos minun esitevalikoimani olisi pitänyt olla valmiina ennen yrittäjäksi ryhtymistä, en olisi ikinä ryhtynyt yrittäjäksi. Markkinointia voi aina parantaa ja tehostaa, mutta parantamisen tehostaminen on yhtä tyhjän kanssa.

Kyllä silläkin kalenterin täyttää, parantamisen tehostamisella. Pelkkä hiominen on uimaanopettelua kuivalla maalla. Huippu-uimariksi ei voi kehittyä, jos pelkää vettä.

Mitä enemmän työssä tuottaja ja tilaaja kohtaavat, sitä enemmän tarvitaan rahoittajia. Halutaan vähän puuhastella jotain, mutta kukaan ei oikein maksaisi siitä. Markkinahintaa. Perustetaan siis hanke, aika ja paikka puuhastelulle. Voidaan tuottaa kaikenlaista, polkuhintaan, kun tilejä ei tarvitse saada tasan. Rahoittaja maksaa. Tänä vuonna, ensi vuonna ja seuraavassa hankkeessa jatketaan sitä, mikä nyt jäi kesken. Ilmaiseksi annettaville palveluille on aina ”tarvitsijoita” ja hankkeilla kohderyhmää. Työllisyydenhoidon vanha vitsi.

Toki rahoittajilla on omat kriteerinsä sille, mikä on oikeaa tuottamista ja mikä väärää. Tai enemmän oikeaa ja vähemmän väärää. Kun kukaan ei tilaa eikä maksa, ja halu tuottaa on kova, kootaan viisaat päät yhteen ja perustetaan verkosto. Ja rahoittaja kehrää tyytyväisenä.

Oikean työn puute tiivistyy tässä verkostohellittelyssä. Samat ihmiset ryystämässä kahvia milloin missäkin, vähän erilaisen vahakankaan ääressä. Kreemipullaa, mikäli hankkeella on vuoden lopussa ylimääräistä rahaa, Mariekeksejä, jos talous takkuaa. Mitään uutta ei synny. Ellei muistioita lasketa. On tärkeää olla mukana, vaikka oleminen itsessään ei johda mihinkään. Rahoittaja tykkää muistioista ja verkostoista.

Ei rahoittaja ole kiinnostunut ”kehittämisestä” työtoiminnan tasolla. Jos työllä on tilaaja, vain työtoiminta ratkaisee. Tässä on se pieni ero.

Kun työltä puuttuu tilaaja, se näkyy. Tilaaja vaatisi tuloksia, rahoittajalle riittää retoriset kiemurat. Esitepapereita jaetaan, mutta kukaan ei seuraa nettisivuilla, blogissa tai Facebookissa tapahtuvia kävijävirtoja. Puhutaan kyllä toiminnan vaikuttavuudesta, mutta ei muisteta sitä omalla kohdalla.

On paljon helpompi keksiä kymmenen hyvää syytä ja selitystä, miksi jotain ei kannata tehdä, kuin tehdä jotain. Onneksi en ole tuota työelämätaitoa oppinut. Minä menen ja teen, välillä syteen, välillä saveen. Haasteet on tehty tartuttaviksi.

Palkkatyöelämässä olen oppinut ainakin sen, että mitä vähemmän suo, kuokka ja Jussi kohtaavat, sitä enemmän työntekijöillä on aikaa kaikenlaiseen ihmissuhdepelailuun. Toki siitäkin voi innostua, vahtia naaman ilmeitä ja jalan paksuutta ja tutkia karttakirjasta tähtien asentojen kautta vaatteiden salattua symboliikaa.

Summa summarum: työn innostuksen syö se, ettei työllä ole aitoa tilaajaa. Joku kutsuisi samaa ilmiötä työn merkityksen puutteeksi, joku toinen sisällölliseksi hapuiluksi. Voidaan myös sanoa, ettei työ ja tekijä kohtaa.

Yrittäjämäinen työote tarkoittaa siis yksinkertaisesti sitä, että tiedostetaan jatkuvasti tilaajan olemassaolo. Tämän oivalluksen jälkeen aika on rahaa ja työstä kuoriutuu kaikki epäolennainen aines. Yrittäjät eivät istu päiväsaikaan verkostoissa. 

Ja jos työtä pitää oikeasti tehostaa ja saada tuloksia aikaan, ei sitä saavuteta työpäivää pidentämällä tai vuosilomista nipistämällä. Yrittäjämäinen työote on askel eteenpäin: tunnistetaan työn tilaaja ja karsitaan työstä epäolennaiset rekvisiitat pois. Tehdään työtä, jolle on aito tilaus. Se on sitä kustannus-hyöty-analyysia parhaimmillaan.

Viisaathan ovat sanoneet: raha on ongelmista pienin. Annan siis unelmani elää ja teen töitä sen eteen. Kyllä, lapio kourassa ja kädet kakkutaikinassa :)