The One About Last Post

Heippa hei, ajattelette varmaan että olinko humalassa vai mikä ihmeen aivopieru mulla oli viikonloppuna kun moisia aloin kirjoittamaan - kaiken lisäksi vielä keskellä yötä. Olen aikaisemmissa postauksissani kiitellyt vanhempiani, kuinka he ovat kasvattaneet minusta henkilön joka olen. Ja edelleen jatkan samalla linjalla. En syö sanojani, sillä se, kuinka minusta on tullut minä, on meidän kaikkien (minun, vanhempieni ja sisarusteni) ansiota.

On asioita, mitä itse en halua kuitenkaan tehdä, kun joku päivä, kun ja jos, minusta tulee vanhempi. Ja olen tästäkin syystä herännyt, ja tajunnut että minussa on eräänlaisia tunnelukon kuvauksia, jotka istuvat käyttäytymiseeni yllättävän hyvinkin. Se, että aloin vasta nyt ajatella tätä asiaa, perustuu ihan omaan valintaani, ja siihen, että huomasin toistavani aina samat virheet.

Jokainen meistä tekee virheitä, isoja ja pieniä. Mutta nyt kun itselläni nämä virheet tuntuvat puskevan kerta toisensa jälkeen, niin ajattelin tehdä asialle jotain. Ehkä oli jo aikakin. Olen aina tiedostanut ja ollut perilläni siitä, että lapsuuden kokemukset korostuvat vasta vanhemmalla iällä. Ja nyt olen uskaltanut avata tämän arkun. Miksi vasta nyt?

Niinkuin aikaisemmin lauantain-postauksessa kerroin, ei lapsuuteni ole ollut ehkä mikään ruusutarha, prinsessakerho. On huudettu, raivottu, itketty, paiskottu ovia - ihan niinkuin missä muussa perheessä. Kukaan vanhemmista ei ole niinkään taitava että osaisi täyttää lapsiensa tarpeet. Mutta sitten on tapahtunut asioita, joiden vaikutus on tullut esille vasta myöhemmällä iällä, ja etenkin ihmissuhteissa.

Ja yksinkertaisesti, nyt tai ei koskaan. En käsittele vanhempieni virheitä, en ala analysoimaan mitä heidän olisi, tai minun pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Mutta sen sijaan että kysyn "miksi", ajattelin kysyä; "miten?".

Miten tästä eteenpäin.

Olen tiedostanut tunnelukkoni, ja saanut jo jonkinlaisen pohjan. Tuntuu ihan kuin pitäisi opetella uusi minä, mutta oikeastaan opettelen enemmänkin itseäni tunteideni avulla, ja yritän päästä pois sellaisista tunnetiloista, mitkä ovat tuottaneet harmia itselleni ja avata ne "lukot".

On todella vaikea kirjoittaa tästä aiheesta, ei siksi koska häpeilisin asiaa, vaan koska en oikeastaan tiedä mitään koko aiheesta. Se on täysin uutta minulle, raskasta ja samalla matka lähemmäksi minua itseäni ja tunnetilojani.

Voit tehdä oman tunnelukkotestisi täällä.

Hey ho, you might been thinking if I was drunk or what fart on my brains was on last Saturday when I was writing such a things – on top of that, in the middle of the night. On my last posts I’ve been very thankful to my parents who have been raising me the person I am. And I won’t eat my words, as the person who I am today, is because of all of us (me, my parents, my siblings).

There is things, which I don’t want to do when some day and if I will be a parent. This has been the most of the reason, why I woke up that I have some kind of descriptions which are close of schema, and those descriptions are fitting quite nicely of some of my behavior and acting. That I started to think about these things only now, at age 27, is just my own based of choice, and mostly because I noticed that I am often repeating the same “mistakes”.

Every one of us makes mistakes, small and bigger ones. But now when I realized that these mistakes are coming time after time, I thought to do something about it. Maybe it was the time. I've been always aware that the childhood's experiences comes together the older we get. And now I have had enough courage to open this chest. Why now, why not earlier?

I told to you on my Saturday’s post, my childhood haven’t been any rose garden, club of princess. We have been yelling, screaming, crying, slam the doors – just like any other family. No parent is so clever and talented that they could fill all the needs of their child. But then maybe there was also something else, what have been happening and the impact has become apparent only until later in life. And especially in interpersonal relationships.

Now or never. I am not going to focus what my parents did or didn’t do. Or what I should do, how I should be or not to be. I am not going to ask myself “why”, but instead I will ask from myself “how?”

How from now on.

I am aware of my lifetraps, and I have some kind of base. It kind of feels that I have to learn “new me”, but actually it is just to learn about my feelings, and how to get out of the feelings which are causing me harm or anxiety. And also learn how to open those “locks”.

It’s very hard to write about this topic, not because I feel shame, but because I don’t know anything of this. It’s totally new for me, hard and at the same time it will be a journey where I will have closer touch of my feelings, and for myself.

You can make lifetrap -test (in English) in here.

***

Haleja & pusuja ja kaikkea ihanaa teidän tiistaihin! // Hugs & kisses and all the good things for your Tuesday!

(Kansikuva/Cover photo: The Breakfast Club by Karen Osdieck, USA)