The One In A Long Distance Relationship

Vaikka ollaan H:n kanssa tunnettu jo syyskuusta 2015, ja on sattunut jos ja vaikka mitä kaiken tämän ajan välissä, niin vihdoin taidetaan molemmat tuntea olomme varmoiksi. Niin sanottu parisuhteemme (mitä se aikaisemmin oli, en tiedä :D) on alkanut välimatkan takia etäsuhteena. Mikä ei ole minusta huono ajatus ollenkaan. Mielestäni ehkä jopa paras tapa aloittaa suhde on aloittaa se kaukosuhteena.

Vaikkakin kuukausia on mennyt vasta muutamia, niin silti tiedän että nyt on hyvä. Olen myös oppinut tuntemaan toista enemmän kuin aikaisemmin, ollaan lähennetty paljon.

Vaikka aina ei olisikaan hyvä, ja joskus tekisi mieli vaan kiukutella kun ikävä iskee, laahustaa katuja pitkin ja heitellä kiviä turhautuneisuuden tunteessa. Mutta silti, kaikkien näiden pienten turhautumisten seassa tunnen että välimatkasta on loppupeleissä vain positiivisiä vaikutuksia meidän suhteelle. Ilman välimatkaa tuskin olisimme koskaan ajautuneet isojen kysymysten äärelle, mitä olemme nyt käsitelleet muutaman kuukauden seurustelun aikana.

Se on kuin testi, katsotaan onko tämä suhde menossa mihinkään. On se sitten avioliitto tai etäsuhde, ovat ne tahdonasioita. Sitä joko tahtoo, tai ei tahdo. Molempien osapuolien on mietittävä onko tämä se parisuhde jonka eteen haluaa nähdä vaivaa, onko tämä sen arvoista, jaksaako toista odottaa?

Nykypäivänä parisuhde ajautuu helposti sellaiseen "rennosti" hengailuun. Epämääräiseen ollaanko vaiko ei olla -tilaan, ja se saattaa olla sitä todella kauan. Pidetään kaikki ovet auki ja verkot vesillä. Ei haluta mitään vakavaa, ei uskalleta toivoa tai pyytää mitään koska sitten sattuu. Parisuhde on sellainen asia, mikä joskus satuttaa. Se, että olisi lapsia, avioliitto tai asuntolaina ei takaa sitä etteikö joskus pääsisi sattumaan. That's life.

Although we have been known with H already since September 2015 and there have been happening a lot between, finally we both feel quite sure about this. The so-called relationship (what is was previously, I am not sure :D) has started long distance. What does not seem to be bad idea at all. I think maybe it’s even best way to start a relationship.

Even there have been only few months when we started to “go steady”, I know that it is good. I also get to know H better, we have become somehow closer.

And always is not good, sometimes I feel like tantrum when the missing hits, I could trudge along the streets or throw stones in the feeling of frustration. But still, among all of these frustrations, I feel that the distance has positive effects in the end. Without the distance we would hardly ever asked big questions, what we have been dealing within last few months.

It is like a test, it is considered whether this relationship is going nowhere. Whether it is marriage or long distance relationship, these both are the things you have to want. Either you want or don’t want. Both of us have to consider whether this is the relationship that you want to make the effort, is this worth it and do I have the patient to wait for another?

Nowadays the relationship is easily this kind of “relaxing dating”. Vague on/off state and it can be there for a long time. People consider all the doors open, all the nets in the water. We don’t want anything serious, we don’t dare to hope or ask anything because we are too afraid to get hurt. The fact is that the relationship is such a thing which sometimes hurts. You can have children, marriage or mortgage but neither these things don’t guarantee that sometimes it will hurt. And that’s life.