The One with Goodbyes for Germany

Jos joku olisi sanonut minulle viisi vuotta sitten että kolmen vuoden päästä tulen asumaan Saksassa, olisin luultavimmin uskonut ja ollut samaa mieltä. Mutta jos joku olisi sanonut minulle kaksi vuotta sitten että kahden vuoden päästä muutan Sveitsiin, olisin kovasti epäillyt. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Ja nyt voin sen sanoa - MEIKÄ MUUTTAA SVEITSIIN KESÄKUUSSA!

Olen tehnyt töitä täyspäiväisesti vuodesta 2009. Se tarkoittaa minun kohdallani ympäripyöreästi laskettuna 8 vuotta, 416 viikkoa, 2000 työpäivää, 15 800 työtuntia ja noin 30 lomaviikkoa.

Nyt, vuonna 2017 tulen tekemään jotain sellaista, mitä ihan jokainen 28-vuotias ei elämänsä aikana tee. Eikä välttämättä edes mieti tekevänsä. Ajatuksina (minullakin) olenko liian vanha? Meneekö vuosista tosiaan yksi ihan hukkaan? Mitä sen jälkeen?

Kaksi vuotta sitten pakkasin laukkuni, ja jätin kotimaan taakseni. En olisi eläissäni uskonut tämän kahden vuoden aikana oppineeni asioita, ja kasvavani sellaiseksi ihmiseksi kuin olen nyt. En kadu tekemääni päätöstä hetkeäkään. Olen muuttunut, niin ihmisenä kuin tyttärenä, siskona ja ystävänä. Olen kokenut surun, yksinäisyyden ja onnellisuuden, sellaisina, minkälaisena en luultavasti Suomessa niitä olisi kokenut.

Olen myös kahden vuoden aikana huomannut, ketkä ne oikeat ystäväni ovat. Olen menettänyt hyviä tyyppejä elämästäni, mutta olen myös saanut tilalle uusia, valloittavia persoonia joilta olen pyrkinyt oppimaan uutta. Ja etenkin, joidenkin vanhojen tuttavuuksien ja kavereiden kanssa meistä on tullut entistäkin läheisimpiä.

Ja nyt, kahden vuoden jälkeen on aika jatkaa matkaa eteenpäin, rakentaa tulevaisuutta ja kartuttaa kielivarastoa. Olen saanut vuoden sopimuksen Sveitsistä. Ja kesäkuusta alkaen astun uuden kulttuurin ja kielen ihmeelliseen maailmaan, onnellisena ja innostuneena. "Das Leben gehört den Lebenden an, und wer lebt, muss auf Wechsel gefasst sein."

Kesäkuun lopussa uusi virkani on au pair. Kyllä, luitte ihan oikein. Nanny, lapsenlikka, siivooja, kodinylläpitäjä, millä nimellä ikinä haluattekaan sitä kutsua.

Koen tarvitsevani kaiken tämän pitkäjaksoisen työelämän jälkeen yhden hengähdystauon. Pieni stoppi, ja sitten taas mennään. Toki olisin voinut vaikka kaikki nuo 8 vuotta säästää ja lähteä maailmanympärysmatkalle, tai vaikka ostaa mökin ja makoilla siellä vuoden päivät.

Tietysti, suuri syy muuttooni ja miksi valitsin kyseisen työn vuodeksi, on poikaystäväni, joka nyt sattuu vaan asumaan siellä Sveitsissä. Ja rehellisesti sanottuna, hyvä syy onkin. Kaikelle mitä me teemme, tulemme tekemään, tai suunnittelemme on syy. Ei syitä ilman seurauksia, eikä seurauksia etenkään ilman syitä. Kun ei ole syytä jäädä, niin se on tarpeeksi hyvä syy lähteä ja jatkaa matkaa.

En odota vuodelta mitään, muuta kuin tietysti ranskan kielen oppimista ja uusia kokemuksia - samaa mitä odotin myös Saksaan muuttaessa - tosin, se saksan kieli nyt jäi, mutta ranskan kieleen minun on ehkä luonnollisempi tsempata, sillä koen kielen mielenkiintoisempana ja koen jopa pientä intohimoa ranskan kieltä kohtaan.

Vuodessa voi tapahtua paljon, kahdessa vielä enemmän.

Olen aina ollut epäileväinen ja suhtautunut hiukan kyynisesti, myötähäpeilevästi niitä kohtaan, jotka muuttavat rakkaansa perässä eri paikkakunnalle tai ulkomaille. Nyt olen itse siinä tilanteessa, ja se pelottaa, tottakai. On epäilyksiä ja niitä "mitä jos" -ajatuksia. Koko kevään olen ollut vähän pallo hukassa, mutta silti kovin varma (siis niin varma kuin varma voi ikinä olla), että oikeaan suuntaan ollaan menossa. Ja kun pääsin tästä kaikesta eroon, tulin vahvemmaksi, pelottomattomammaksi (onks tää edes sana, miten tää taipuu häh??) ja tiedän, että aina pääsee kotiin. Maailmassa ei ole olemassakaan sellaista paikkaa, ja kaikki tiet vievät kotiin. Olen onnellinen valinnastani, tiedän että tämä on taas yksi kokemus lisää repussani - ja se reppu ei täyty sitten koskaan.

En ole tehnyt päätöksiäni aina aikaa ottaen, sillä tuppaan tekemään ensin ja ajattelemaan sitten .. joskus. Nyt minulla on ollut kuitenkin aikaa (ja rohkeutta) ajatella - mutta myös ajatella niin ettei se tee hallaa päätöksentekokyvylleni tai anna valtaa peloilleni.

Tiedän, että joku päivä tulen palaamaan Suomeen, sitten kun on se aika. Mutta en ole vielä valmis palaamaan, ja sen aika ei ole vielä. Olen kuullut sanottavan että pelkään elämää, tai että juoksen elämääni pakoon. Päinvastoin, matkustan, jottei elämä pääsisi minulta pakoon.

If anyone had told me five years ago that in three years I would be living in Germany, I would have agreed. But if anyone had told me two years ago that 'in two years you will be moving to Switzerland', I would have been surprised and suspicious. You can never know. And now I can say it - THIS GIRL IS MOVING TO SWITZERLAND IN 

I’ve been working full time since 2009. That means in my case calculated as around 8 years, 416 days, 15 000 man-hours and about 30 holiday weeks.

Now, in 2017, I come to do something, what every 28 year old doesn’t make during their lifetime. And not necessarily even think about doing. Thoughts as am I too old? Does the all of the years one just one is wasted? What after that?

Two years ago I packed my bags, and left from Finland. I would have never thought in my life how much I’ve been learning during these two years, and to grow the as the kind of person who I am now. I don’t regret this decision for a moment. I’ve been changing, so as a person, as a daughter, sister and friend. I have experienced grief, loneliness and happiness, as I wouldn’t have experienced them in Finland.

I’ve noticed during these last two years who my true friends are. I have lost some good people, friends of my life, but I’ve also got new ones, captivating personalities from whom I have tried to learn something new. And, in particular, some of the old acquaintances and friends have become even closer.

And now, after two years is the time to move forward, to build the future and to accumulate my language-stocks. I have received a one year contract from Switzerland. And since June I will step into a new culture and language of this wonderful world as a happy and excited. "Das Leben gehört den Lebenden an, und wer lebt, muss auf Wechsel gefasst sein."

At the end of June, my new position is au pair. Yes, you read quite correctly. Nanny, child wench, cleaner, maid or whatever name you want to call it.

I feel I needed after all this, one of the long working life, respite. Small stop, and then go again. Sure, I could save up some money in all those eight years and go around the world or even buy a cottage and to lie there for the days of the year.

Of course, the big cause or reason for the moving and why I chose this job for a year is my boyfriend, who now happens to live in Switzerland. And, frankly, it is a pretty good reason. Everything what we do, we will do, or are planning to do have a reason behind. No reason without consequences and especially, no consequences without reasons. And when there is no reason to stay, it is good enough reason to leave and continue the journey.

I don’t wait for anything of the upcoming year, other than obviously learning the French language and having new experiences – the same what I expected also when I moved to Germany – though, the German language didn’t came very big success, but I feel more natural with French language, as it is more interesting and I feel even small passion towards the language.

In a year can happen a lot, in two even more.

I have always been skeptical, felt somehow a bit shame and somewhat a bit cynically responded for those who move in a different city or country because of a man (usually they’re women who does). Now I’m actually in that situation, and it is scary, of course it is. There are doubts and those “what if” thoughts. Throughout the spring, I had this kind of a ball lost –feeling, but yet, I am very confident and sure (as sure as sure can ever be), that I am going to the right direction. And when I got rid of all these thoughts, I became stronger, fearless and I know that I always get back to home. In the world there is no such place, and all roads lead home. I am happy of my decision, and I know that this is yet another experience more in my backpack – a backpack which isn’t fulfilled ever.

I haven’t made my decisions always by taking time, because I usually do first and think after… at least sometimes. Now, however, I have had the time (and courage) to think – but also think of so that it will not frost my decision-making ability or give power to my fears.

I know that one day I will return to Finland, then when it is the time. But I am not yet ready to return, and the time is not yet. I’ve heard people saying that I am afraid of life, or that I run my life away. On the contrary, I travel so the life doesn’t escape from me.