The One with Small Adversities of Life

Seuraava postaus on kirjoitettu sieltä ja syvältä. Sisimmästäni.

Tiedän että ympärilläni on ihmisiä jotka kuuntelevat ja ovat tukena, mutta eivät välttämättä ymmärrä. Joskus on vaikea selittää asioista sellaisille, jotka eivät ymmärrä mistä puhun. Ja välillä tuntuu etten tiedä itsekään missä mennään ja mistä puhun, tai mistä pitäisi puhua. 

Olen tämän viikon ollut "pallien kuristaja" kuten poikaystäväni huumorilla heitti. Eli siis hormonihyrrä tai mitä lie ja mistä lie johtuvaa. Olen ollut kovin alakuloinen ja pienetkin asiat ovat saaneet itkemään. En ole sen suuremmin yrittänyt etsiä syytä käytökselleni. Luultavasti vain kevätväsymys, alkuvuoden tapahtumat ja jotkut asiat ovat edenneet kovalla vauhdilla. Välillä sydän menee edellä ja järki tulee perässä. Olen kova murehtimaan asioita.

Murehdin ja mietin ihan liikaa. Mielessäni pyörii ajatuksia parisuhteen epäonnistumisesta, siitä että minä epäonnistun tyttöystävänä tai että muuten ystävyyssuhteeni kaatuvat. Pyrin ehkä olemaan liiankin täydellinen, ja haen sellaista täydellisyyttä ja niitä asioita, mitkä ovat jo nenäni edessä. 

Sitten samalla kun mediassa on kamalan paljon artikkeleita yms. kuinka lapsuuden muistot ja käytös ja kohtelu vaikuttaa vanhemmalla iällä, pysähdyin ja aloin pohtimaan että mistähän tämä meikäläisen kontrollointi, uhrautuminen, menetyksen pelko ja itseni rankaiseminen johtuu. Jaan tämän nyt siis teille, lukijani. Mennään ajassa taaksepäin siis.

Olen suurimman osan lapsuudestani kuunnellut isäni ja äitini tappelua. Milloin mistäkin, suurimmaksi osaksi alkoholin takia. Olin 15-vuotias kun vanhempani erosivat. Syy eroon ei ollut mikään miellyttävä, ja kuinka asiat eteni vanhempieni eron jälkeen olikin aikamoista sumua. En muista itse asioita kovinkaan, sanotaan että eron jälkeen seuraavat puoli vuotta on yhtä sumua. Herkälle teini-ikäiselle ero ehkä jopa helpotus, sillä mielummin kuuntelen hiljaisuutta kuin ainaista riitelyä. 

Kaikkien osapuolten onneksi tapasin kuitenkin ensimmäisen poikaystäväni tuolloin, ensi rakkaus. Vei jalat alta. Sen sijaan että keskityin tai kiinnitin huomiota vanhempieni eroon, keskityin ja annoin kaiken energiani deittailulle ja myöhemmin seurustelulle. Minulle oltiin myös varattu aika koulupsykologilta, jotta saisin purettua ahdistusta eroon liittyvässä asiassa, no jätin kuitenkin menemättä, sillä en kokenut sen olevan tarpeen. Näin myöhemmällä iällä kun ajattelen, ehkä olisi kannattanut. 

Tämän jälkeen minusta tuli välikäsi. Isä käskee sanomaan äitille näin, ja äiti kertoo terveiset minun kautta sitten isälle. Tein työtä käskettyä, mitäpä haittaakaan tuosta olisi että olisin viestinviejä. "Ihan sama" - niinkuin teini-ikäiset useimmiten ajattelevat. No, minä ajattelin että kaikki oli ihan hyvin, ei mitään ongelmaa. Eikä itseasiassa ehkä ollutkaan, muuta kun nyt. 

En halua kokea samanlaista mitä vanhempani kokivat, haen ns. täydellistä parisuhdetta. Jossa on aina ihanaa. Ja samalla pelkään, että se hyvä mitä on, katoaa ajan kanssa. Joskus. Ihan sama miten käy, lopputulos on aina huono. Pelkään menettäväni jonkun tärkeän ihmisen elämässäni, jolloin pelon seurauksena on epäluottamusta ja kontrollointia. 

Enkä oikein tiedä miten tähän täytyisi suhtautua. Ahdistaa, pelottaa, ja samaan aikaan tiedän että kaikki on oikein hyvin. Ainakin olen tiedostanut ns. "ongelmani" ja yritän olla sujut asian kanssa. En ole puhunut tästä kenellekkään (vaikka ehkä pitäisi..), mutta koen että avautuminen ei hyödyttäisi mitään, luultavasti en osaisi ilmaista asiaa niin että minua ymmärrettäisiin, ja silloin ajaisia ihmisiä entistä enemmän pois luontani. Ja en oikein tiedä kenen kanssa keskustelisin. 

No, nyt yritän nukkua. Johan se kello tulee 01:00, huh. Huomenna saan onneksi voimanaisen luokseni, joten olen erittäin innoissani. Ihanaa sunnuntaita ja haleja!

***

The following post have been written from there and deep. From myself.

I know that there is a lot of people around me who are there for me and supports me, but they might not understand. Sometimes it’s hard to talk to someone who don’t understand what I am talking about. And sometimes I don’t know how to express my feelings with words, how to build words which describes my feelings. Especially when sometimes I don’t even know what I should talk about.

During this week I have been the girlfriend who “crushes the balls”, as my boyfriend was joking. Maybe some kind of hormone-bomb, or something.. I have been very melancholic and even small little things have made me cry. I haven’t try to find solutions for my behavior. Maybe it’s spring-tiredness, all the things from the beginning of the year which have been happening fast. Sometimes my heart goes way ahead and brains comes way behind. I am also good of worrying about things.

I am worrying and over-thinking WAY to much. In my mind is thoughts about the failure of relationship, that I will fail as a girlfriend and as a friend. I might want to be too perfect, and I am searching kind of things which are already front of my nose.

Also at the same time when there is all kind of articles about how your childhood’s events might affect to your future, I stopped and started to think where all this fear of failure, controlling, self-sacrifice and self-punishment are coming from.. Maybe my childhood has something to do with it. And now, I share small part of it to you, as I see it and how it might effect.

The big part of my childhood I’ve been listening of my parents fighting. Yelling. I was 15 years old when my parents divorced. The cause of the divorce wasn’t the nicest one, and how the things went after it is pretty foggy for me. I don’t remember much of things and the first six months is black for me. For the sensitive teenager the broke up was more relief, as I didn’t have to listening the fighting anymore.

Fortunately I also met my first boyfriend on that time, first love. Instead of focusing and heading my attention to the divorce, I focused and gave everything for dating and for the relationship. My family also booked time for me to talk with the psychologic of the school, but I didn’t go there. I felt that I was okay and didn’t need it. Well.. Now when I think about, maybe I should.

After this, I was the third part. Dad says something to me and I have to say it to my mom. I was the messenger. And I did it, as I didn’t pay a lot of attention for the whole divorce, as with many other teenager, I also had this “whatever” -attitude. Everything okay, no problem. Until maybe now..

I don’t want to feel anything what my parents experienced. I am looking “perfect relationship”, and that is my mistake. And at the same time I afraid that what is good now, will disappear in time. Some day. Whatever will happen, the result is always bad. I afraid that I will lose someone important, which is result for acting as non-confident and controlling.

And I don’t actually know how I should manage this. How I should think about this, now when I realize what’s actually going on. I am harassed and scared and at the same time I am happy and I know everything is more than fine. At least I know my feelings, and I try to solve them as best as I can, alone. I haven’t spoke about this to anyone (even maybe I should), but I feel I would just be misunderstood and maybe I don’t know how to express myself enough clear, which makes me feel afraid again and it will push people just more further and away.

Well, now I try to sleep. It’s almost 01:00 anyway, whoa. Tomorrow I will get my power-lady over here, very excited. Have a great Sunday and hugs!