Hevosmiestaidot part 2 & otsis ongelmia

Meillä oli otsis kriisi, mutta ensin paluu hieman taaksepäin.Tuli hirveä tarve vielä vähän tarkentaa itseäni liittyen kirjoitukseeni Hevonen - kumppani vai suoritusväline. Kirjoitin tekstin hieman tunnekuohuissani mikä ei luonnollisestikaan ole paras mahdollinen hetki. Siispä haluan muutaman seikan vääntää vielä ns. ratakiskosta, kun tuntuu etteivät tarkoittamani pointit pompanneet esiin ehkä riittävän selkeästi. Tällaiset aiheet ovat aina ehkä hieman tulen arkoja, etenkin jos niistä puhuu niin ehdottomaan sävyyn kuin minä. Olen aika suorapuheinen tyyppi ja toisia se joskus vaivaa. Mukava on aina saada keskustelua aikaiseksi, etenkin jos se on rakentavaa. Seison sanojeni takana, mutta haluan tulla oikein ymmärretyksi. Siispä yritän nyt lyhyesti vielä täsmentää pääpointtejani joilla jo syntyneet ja mahdollisesti jatkossa syntyvät väärinkäsitykset oikaistaan.

Blogikirjoitus. Kirjoitan henkilökohtaista blogiani, henkilökohtaisista mielipiteistäni. Kirjoitan siitä, mitä ITSE olen havainnoinut hevosten kanssa nämä vuodet puljatessani. On ihan ok olla eri mieltä kanssani, ja vaikka olen voimakas mielipiteissäni niin erimielisyys ei tarkoita minun mielestäni mitään henkilökohtaisuuksia. Näin minä näen asiat ja nämä asiat olen toimiviksi havainnut omissa kokemuksissani. Jy nou. 

Apuohjat. En ole sitä mieltä, että apuohja = pahaohja hyihyi. Hirveällä vauhdilla kirjoittaessani se asia jäi ehkä epäselväksi. Joillakin hevosilla apuohjat ovat hyödyksi oikein käytettyinä. Otetaan esimerkiksi vaikka gramaanit. Harmillisen paljon näkee niitä käytettävän kireinä naruina pakottamassa hevosen päätä alemmas. (Yritän olla nyt runoilematta liikaa...) Lalalla kokeiltiin gramaaneja pari kertaa. Hevonen oli helpommin hallittavissa ja tasaisempi kädelle, mutta se ei ollut sitäkään vähää rento mihin se normaalisti pystyi. Sillä erolla, ettei se nyt vain pystynyt nakkelemaan niskojaan näyttääkseen tuntemuksensa, sillä se kunnioitti gramaanin tuntumaa. Tästä syystä sekä valmentajan kehoituksesta en halunnut sillä enää ottaa gramaaneja käyttöön. Eri luonteisella, eri syystä hankalalla hevosella gramaaneista voi olla apua hetkellisesti, oikein käytettyinä. Kun puhutaan hyvin sisäänratsastetusta jo "käyttökilometrejä" omaavasta hevosesta, mielestäni apuohjien käytön tarpeen selittää joka tapauksessa joko kuski (nykyinen TAI edellinen!!) tai hevosen fysiikka/terveys. Yritin kirjoituksessani painottaa, ettei puuttuvaa ratsastustaitoa yritettäisi korvata apuohjin tai mukavuudenhalu johtaisi "hankalan" hevosen apuohjilla ratsastamiseen, en suinkaan sitä että apuohjat joutaisivat roskikseen.

Täydellisyys. Minä en ole hyvä ratsastaja, enkä kuvittele sellainen olevani. Kropan vaihteleva toimivuus asettaa omat haasteensa treenaamiselle, puhumattakaan siitä ettei joskus vaan kertakaikkiaan osaa mitään /onnistu yhtään missään! :D Eihän tässä mitään koneita olla. Kaikki lähtee minun mielestäni ratsastajan asenteesta. Minun neuvoni on, että vaikka sinut olisi opetettu tai olisit tympääntynyt sille tielle, missä hevonen nähdään suoritusvälineenä niin asenteensa voi aina korjata ja oppia uutta. Mitään siinä ei ainakaan voi menettää, mahdollisesti pääset vain eteenpäin tavoitteissasi.

Tässä iloksenne tämän pro ratsastajan pari loistokasta hetkeä.

Oliko tää nyt se rento jalka, mites kädet?
JALKA??? :D Painopiste, kädet...
Rento, tyytyväinen hevonen? :D

Noni siinä teille. The end tämän aiheen osalta. Ja sitten seuraavaan. The otsis!!!

Olen aina kammonnut hevosen otsaharjan leikkaamista. Minun mielestäni ei ole mitään pöllömmän näköistä kuin paksu otsaharja, mikä on leikattu saksilla viivasuoraksi. Hyi. Tulee ihan ala-aste ja 90-luvun patatukka kampaukset mieleen. Apua. En ole ikinä omalta hevoseltani etuharjaa leikannut, mutta nyt alkoi häiritsemään Lalan auringossa palanut liuhuletti. Tykkäisin, että hevonen on viimeisen päälle huolletun näköinen eikä se tukka nyt oikein passannut tähän lookkiin. Kauhean hyvää kuvaa siitä ei ole, tässä parhaimmat.

Tuossa jälkimmäisessäkään ei edes näe kunnolla niitä pidemmälle jatkuvia puhki palaneita haituvia. Siispä kaivoin kädet hioten sakset esiin patatukkakuvat silmissä vilisten, ja yritin leikata varovasti mukamas kerrostaen ylhäältä alaspäin nuo haituvat pois. Onneksi Lalalla on aika ohut harja, joten lopputuloksesta tuli ihan siedettävä ja ennenkaikkea siisti. Ei patatukkaa meille, jee! :)