Hevonen - kumppani vai suoritusväline?

Nyt mulla on painavaa sanottavaa. Ja pahoin pelkään, että tästä tulee romaani. Mie olen aina ollut sitä mieltä, että siitä miten ihminen käyttäytyy kaupan kassalla työntekijää kohtaan ja miten ihminen suhtautuu eläimiin voi päätellä aikalailla melkein kaiken tarvittavan. Sen enempää menemättä ihmisiin jotka kokevat olevansa lajitovereitaan ylempiarvoisia koska kokevat oman työnsä olevan tärkeämpää kuin toisen, taidan kuitata tämän vain sillä etten itse pärjäisi ilman kassatyöntekijöitä. Kiitos, että olette olemassa. 

Tämän kirjoituksen aiheena on nyt kuitenkin eläinten kohtelu ja tarkennettuna (rumpujen pärinää ja yllätys yllätys) hevosten kohtelu, hyvät hevosmiestaidot. Tämä aihe kuplii minulla jatkuvasti ajatuksissani, välillä vähän kiehuukin. Kuitenkin nyt Lalan tullessa minulle ovat nämä ajatukset olleet korostuneessa roolissa kuullessani mitä ihmeellisimpiä mielipiteitä koulutustavoista, joilla hevosta nyt pitäisi viedä eteenpäin. Kuten aiemmin olen maininnut, niin Lala tuli minulle tutulta ihmiseltä ja tiedän varmuudella että siellä sitä on kohdeltu asiallisesti. Taustat ennen sitä ovat kuitenkin itselleni mysteeri, ja jättäneet selvät jälkensä hevoseen. Minulla ollessaan olen kuullut Lalan olevan mm. korvienvälistä vinksahtanut, mahdottoman hankala, vailla kunnollisen pomon otetta/johtajaa, kusettaja, apuohjien tarpeessa jne lista jatkuu yllättävän pitkälle.... Kysymyksessä on kuitenkin vain arka ja todella herkkä hevonen, jota on ratsastettu liian kovalla paineella, kuuntelematta hevosta. Tämän tuloksena minulla on käsissäni itsestään surullisen epävarma, huolestunut ja kuuma ratsastajan alta karkuun juokseva hevonen. Ihanko todella tämä nyt pitäisi vain alistaa ja lytätä entisestään, koska pomo puuttuu, tai sitoa joidenkin kovien apuohjien kanssa että saadan vielä vähän lisää paineistettua muutenkin jo ajatukseen reagoivaa, herkkähipiäistä hevosta? Hienoa ihmiset, todella hienoa. Kiitos näistä pätevistä neuvoista.

 Olen pienestä pitäen rakastanut kaikenlaisia eläimiä, halunnut hoivata ja rakastaa niitä. Minulla on aina ollut suuri sydän eläimiä ja niiden hyvinvointia kohtaan. Suuri sydän, joka nyt erittäin mielellään tuottaisi tähän kappaleellisen todella asiatonta, vihamielistä tekstiä aiheesta hevoset suoritusvälineenä. Minun mielestäni lajin viehätys on ollut aina se, että kahden elävän olennon ajatukset pitäisi saada kytkeytymään toisiinsa, kemiat kohtaamaan. Siinä on alla satoja, lähemmäs tuhat kiloa lihasta, voimaa, nopeutta, omaa tahtoa. Ennenkaikkea tunteva, sielukas eläin. Voiko mikään olla hienompaa kuin se, että kahden eri lajin edustajien välille saadaan tuo vahva yhteys. Kuitenkin paljon näkee lipsahdettavan sille puolelle, että yhteys on lähinnä ihmisen omassa päässä ja hevonen ei niinkään tee yhteistyötä vaan tekee sitä, mitä sen käsketään tekevän.

Jokainen hevonen on myös oma persoonansa. Minun mielestäni ihminen, jolla on hyvät hevosmiestaidot osaa lukea hevosen tunnetiloja ja tunnistaa persoonallisuuden tuottamat piirteet. Tässä on itsekin saanut uutta oppia taas aiheesta nuo minun hevoset kun ovat keskenään kuin yö ja päivä, eikä niitä mitenkään voi käsitellä samalla tavalla. Samanlainen johdonmukaisuus säilyy toki molempien kanssa, mutta esimerkiksi Lalan luottamuksen saisin kokonaan hävitettyä mikäli pitäisin sille samaan malliin jöötä kuin Papparaiselle. Tässäkin on suuressa merkityksessä se, että ihminen tunnistaa milloin on kyseessä hevosen persoona, milloin jonkun vaivan tai menneisyyden oireilu. Papparainen on valtakunnan kokoisella egolla varustettu, vähän orimainen oman elämänsä yksinvaltias luonteeltaan. Se on todella älykäs hevonen, joka lukee ihmistä koko ajan ja löytää välittömästi porsaanreiät joista pääsee ns. pomottamaan ja tekemään oman mielensä mukaan. Tähänkin tottakai vaikuttaa sen tausta, se oli vuosia ratsastuskoululla jolloin ei ollut yhtä omaa ihmistä vaan monia kymmeniä eri ratsastajia. Varmasti myös geeniperimällä (tori-trakehner) on oma osuutensa asiaan. Se toisinaan tarvitsee napakan huomautuksen siitä, että minun olemassaoloni pitää muistaa ja nämä hommat tehdään nyt kuitenkin yhdessä eikä hänen yksimielisen päätännän mukaan. Meillä on kuitenkin hyvä suhde, se hörisee minut nähdessään ja jonkun pelottavan paikan tullessa se pääsee tilanteesta yli ja asiasta ohi, kun kerron sille että minun mielestäni tästä on ihan ok mennä, ei hätää, tai vaihtoehtoisesti jos tiedän sen pelleilevän niin palautus ruotuun toimii. Lalan kanssa päivittäinen käsittely taas on enemmän rauhoittelua ja levollisen tunnelman luomista, jos on tarvetta huomauttaa jostain niin sekin täytyy tehdä todella varovasti, muuten se taas huolestuu ja epävarmuus kasvaa.

Pienenä tyttönä ratsastajan uraa ratsastuskoululla aloitellessa tuli vastaan ties minkälaisia analyysejä "isommilta hoitajilta" milloin mistäkin hevosesta. Joskus hevoset olivat hulluja, joskus tuhmia, joskus tyhmiä ja joskus huonoja. Se pieni Anni punaisissa kumisaappaissaan ja vihreässä tikkitakissaan on tässä vuosien varrella tallannut aika monet kumisaappaat puhki ja tutustunut monenlaiseen karvaturpaan. Nykyisin vähän isompi Anni näkee punaista, kun ratsastaja syyttä hevosta tyhmyydestä, huonoudesta tai jostain muusta yhtä järkevästä.

On aina ollut ja tulee aina olemaan ihmisiä, jotka näkevät hevosen urheiluvälineenä, suoritusvälineenä. Hevosen pitää lukea ihmisen ajatuksia eikä suinkaan toisinpäin ja toimia kuin sveitsiläinen kello tai johan alkaa ratsastajan suu, kannukset tai raippa laulamaan. Ja tärkeää on tottakai näyttää muille, että itse on hyvä ellei jopa ammattilaistason ratsastaja ja tämä hevonen nyt vain surkea idän ihme. Ehdottomasti tärkeintä on saada pää nyökkyyn, ettei kukaan erehtyisi väittämään ettei hevonen kulje peräänannossa. Loppu kropan liikkeellä ei merkitystä. Sitten ihmetellään, kun hevonen muuttuu "laiskaksi", kipeytyy, eikä olekaan enää halukas yhteistyöhön. On se jännä. Mutta onneksi kaikki kuitenkin näkivät, että hevonen kulkee peräänannossa. Paitsi että ei. Koska kaiken alku ja juuri on takajalkojen liike. Jos sen liikkeen tappaa sitomalla edestä, niin ei tarvitse ihmetellä miksi hevonen hajoaa tai on vastahakoinen. Minä en kertakaikkiaan käsitä miksei asioissa voida edetä rauhassa hevosen tahtiin, jolloin saadan luottamukseen perustuva saumaton yhteistyö. Sen sijaan halutaan "oikotie onneen", nopeasti tuloksia ja tästä lopputuloksena saadaan pahimmillaan kipeä, alistettu urheiluväline.

Kuvassa ensimmäinen oma hevoseni Linda Lion, ratsastuksen jälkihuoltoa puuhailtiin.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että aina kun hevonen on hullu, tyhmä tai tuhma niin vika löytyy joko satulan päältä tai hevosen terveydestä. Jos hevonen on haluton tekemään yhteistyötä oli se sitten laiska, pukittelija, kaahaaja tai muuten hankala eikä itse millään keksi missä mättää, niin väittäisin ettei kentän laidalta huutelevia besserwissereitä kannata ihan hirveästi kuunnella. Kysymys nyt siis näistä "guruista", joita kaikki varmasti osaavat nimetä ainakin yhden omista piireistään. Jos tässä lajissa haluaa johonki päästä ja edetä, niin silloin on hyväksyttävä se, ettei tässä koskaan olla valmiita vaan aina voi olla parempi ja taitavampi. Toinen asia on se, että ota nyt perkele se lakki kouraan ja pysy nöyränä. Aina on olemassa joku sinua viisaampi olit sitten helppo C tai olympiatasolla. KYSY neuvoa, ota apua vastaan. Se ei ole noloa, se on kaikkien etu. Tässä kohtaa suuressa merkityksessä on päätös keneltä ottaa apua vastaan. Hevospiirit on pienet, niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvässä ne ovat pienet siinä mielessä, että kun kyselet alueella vaikuttavista valmentajista löydät varmasti itsellesi sopivan ja useamman "käyttäjä kokemusta" omaavan mielipiteen. Seuraavaksi voikin sitten valita millaisen valmentajan itselleen haluaa. Oikotie onneen ja teeppä temppu -tyylisen vai perusasioihin panostavan ja hevosen ehdoilla valmentavan ammattilaisen. Ja juu, kommenttini ei ollut hienovaraisen puolueeton, mutta kun tässä nyt blogista on kysymys niin se sallittakoon.

Hyvä valmentaja myös kertoo, kun hevonen vaikuttaa kipeältä. Jos kuitenkin valmentautumisesta huolimatta eteenpäin ei päästä ja hevonen edelleen on tuhma, tyhmä, hullu tai laiska eikä valmentajakaan osaa auttaa niin ole ystävällinen ja tee kumppanillesi palvelus. Vie se eläinlääkärille näytille. Jos syy ei löydy satulan päältä (täytyy myös tunnistaa oma taitotaso verraten hevosen vaatimaan taitotasoon), niin se löytyy kyllä sitten jostain muualta. Jos kauhistelet hintoja ja jätät sen takia tutkimatta, niin parhainta lienee vaihtaa elävä hevonen keppihevoseen. 

Päätin tänään hieman avata tätä ajatusmaailmani, sillä kerrankin on kotona loikoillessa aikaa kirjoittaa ja takana on huikean hienoja päiviä Lalan kanssa. Meidän valmennus oli yhtä onnistumisen huumaa. Ei mitään teknisesti kummallista ja mahtavaa, vaan ihan perusjuttuja. Nyt kuitenkin mennään pienin askelein eteenpäin, ja olen mielettömän onnellinen edistymisestä sillä me olemme menossa juuri siihen suuntaan kuin haluankin. Hevonen on alkanut myös liinassa hakemaan hyvään ryhtiin ja kantamaan itsensä, ihan ilman minkään maailman apuohjia. Juoksuttaessa sen korvat kääntyvät iloisesti höröön ja se pärskähtelee tyytyväisenä kun kuulee nimensä ja pehmeällä äänellä annetut kehut. Ratsastaessa se varovaisesti luottaa hetki hetkeltä enemmän. Ohjastuntumaa muuttaessa se hetkellisesti huolestuu, alkaa kipittämään, odottaa että kohta varmasti revitään. Ainoa, mitä se saa vastaansa on rauhallinen ääni, silitys kaulalla. Ja satulaan voi suorastaan tuntea, kuinka hevonen huokaisee helpotuksesta, rentoutuu ohjastuntumalle itseään kantaen ja korvat kääntyvät rennoksi sivuille tai iloisena töröttämään eteenpäin. Se on myös alkanut hirnumaan minulle ja juoksemaan vastaan, kun haen sen tarhasta. 

Edit: tästä linkistä vielä vähän tarkennusta ja ratakiskoa tämän kirjoituksen ajatuksiini

kuva M-L Reijola

Kyllä tässä nyt siis jotain kai on oikein tehty. Ja tätä hevosta ei ole nyt ratsastettu apuohjin, pakotettu päätä nyökkyyn. Tätä hevosta on ratsastettu "rumana jolkottajana" jos se ei ole pystynyt rentoutumaan, rauhallisesti odottaen, luottamusta rakentaen. En nyt siis mene omilla hevosmiestaidoillani kehumaan, mutta voisin väittää olevani oikealla polulla vaikka sieltä toisinaan ojan puolelle horjahtaakin. Niinkuin me kaikki, eihän aina voi olla hyvä päivä. Eniten epäilyttää omat taidot, onhan tämä nyt kuitenkin ensimmäinen hevonen jonka kanssa aloitan kaiken työn uudestaan ihan alusta asti muokatakseni yhteistyön meille sopivaksi. Hevosen kehitys ja sen muuttunut olemus ovat kuitenkin kiistaton todiste toimivasta tavasta. Ehdoton avain tässä on mahdottoman hyvä tiimi, valmentaja Taina Teittinen vie meitä lempeästi rautaisella ammattitaidollaan hevosen tahtiin eteenpäin ja centered riding ratsastuksenohjaaja ja rakas ystäväni Jenni Karvo vielä pisteenä iin päälle oikoo selkävammani aiheuttamia mokia. Maailman valtavin kiitos teille, olette kerrassan super <3

Joten kaunis pyyntö. Jos hevonen ei kiinnostaa isompana kokonaisuutena kuin suoritusvälineenä, niin vaihda vaikka moottoriurheiluun. Siinäkin saa vauhtia.

Leppoisaa sunnuntaita kaikille!