Käske ruunaa, pyydä oria ja neuvottele tamman kanssa

Viime viikolla mulla oli harvinaisen paljon aikaa pyöriä tallilla ja treenata. Paitsi että viikon alkaessa tallista löytyi tämän näköinen treenikaveri...

Kaikki hiersi, kaihersi, ketutti ja ahdisti. Ajattelin, että noniiiiiiin nyt se kipeä ja jalka poikki ja aivokasvain ja koko kropan nivelrikko. Joka ikisellä hevosistani on ollut milloin minkäkin laista vaivaa, ja klinikkareissuja on saanut odotella sydän kurkussa. Rakkaasta Tanelista äkillisesti luopuminen jätti jonkun ikuisen ahdingon näistä epämääräisyyden merkeistä takaraivooni. 

Mihinkään ei saanut koskea. On kiva ratsastaa hevosta, joka kiukuttelee kun ei ole tuntumaa ja joka kiukuttelee kun tuntumaa on. Mikään ei ollut hyvä, ei kelpaa, yäk hyi pompauttelen ja hypytän etupäätä. Varo vaan muija, tai saat nuijanukutuksen tämän tamman takaraivosta. Hetkellisesti vähän jopa hirvittikin, piti ihan kääntää päätä keskilinjasta sivulle kun valmistautui pyytämään hevoselta jotain. Ajatus sai minut vähän naurahtamaan, ja sekös aiheutti vielä lisää närää hevosessa. Pelkäsin, että kohta se tukehtuu siihen palkokasviinsa hengitysteissään, puhina ainakin oli sen mukainen... Tykkään soittaa maneesissa musiikkia ratsastaessani, tässä kohtaa olisi pitänyt pyöriä nonstoppina eräs Ismo Alanko Säätiön biisi, tiedätte varmaan mikä. Ihan vaan kaikella rakkaudella, Lala.

Tämmöistä menoa meillä oli sitten päivä tolkulla. Kyseenalaistin jo omat ratsastustaitoni. Ketutuskertoimia lisäsi entisestään varmaan se, että ollaan menty aika kivaa vauhtia eteenpäin kaiken aikaa ja nyt sitten ei onnistunutkaan yhtään mikään. Olin ihan varma, että se vika on lopunperin minussa ja pilattu se on tämäkin hevonen. Mutta sitten sainkin melko selkeän vastauksen ongelmiimme.... Talutin Lalaa tallin käytävällä, ja joku kaverinsa tervehti meitä hörähtäen. Ja sitten se tapahtui, kosteusvaurio if you know what I mean. Ja jos ette tiedä, niin pakonomaisesti sillä sekunnilla se hevonen laski alleen käytävällä. 

Niin. Kaikkea sitä ehtiikin unohtaa, kun omistaa useamman ruunan putkeen... Kiiman nääs. Vähän ehkä hävettää oman järjenjuoksun hitaus.

Pena kyselee, että mami mitä tälle hullulle nyt oikein pitäisi tehdä?

No, siitähän se tilanne lähtikin pikkuhiljaa raukeamaan. Alkoi jatkuva ruikkiminen, sekoilu ja vilkuttelu, mutta yliherkkyys hävisi. Sen sijaan sain ratsastaa herkkiksen rakettitammani sijaan uppotukilla. Että ei nyt varsinaisesti mikään edistysaskel, mutta ainakaan neitiä ei enää keljuuttanut niin ankarasti. Vähän käyntiä olen siis ratsastellut ja hevonen möllöttelee jossain pökkelötranssissa. 

Kyllähän minä, ja varmasti jokainen muukin nainen (ja niiden miesparat) tietää, että nämä on vähän tällaisia tähtien ja kuun kallistuskulmista riippuvia juttuja. Ne on korkeempia voimia. PMS oireet ja kiimat. Että herran haltuun vaan, kyllä näiden ukkojen kanssa on elämä paljon suoraviivaisempaa.... <3