No kuka mie sit oon?

No mie olen Anni, 26-vuotias henkeen ja vereen Kymenlaaksolainen. Melkein koko ikäni olen Kouvolassa asunut, välillä piipahtanut Haminassa ihmettelemässä yhden elämänvaiheen ja nykyisin kotkalaistunut. Lienen sopivasti hullu sisupussi, jonka loputtoman ja kovaäänisen puheripulin selittänee etelä-karjalalaiset sukujuuret. Toisinaan minut kuulee melko kauas… Tosin kyllä se papupatakin vaikenee vakavan hetken äärellä. Paljon olen elämältä oppinut ja etenkin sen, että niitä oppitunteja tulee vielä niin maan perkuleesti lisää. Olen terveydenhoitaja-sairaanhoitajaopiskelija, pikkuhiljaa opintojeni loppusuoralla. Pänttäämisen ohella teen opiskelemallani alalla keikkatöitä ja olen Independent Forever Business Owner, kauneus- ja hyvinvointituotteiden jälleenmyyjä. Minulla on käytössäni Nikonin järkkäri, jota en kertakaikkiaan osaa vielä käyttää! Tämän blogin vuoksi yritän sitä kuitenkin opetella, jottei teidän silmiänne kiduta luvattoman huonolaatuiset kuvat! :D Onneksi äippä on hyvä antamaan tukiopetusta.

 

Vapaa-ajallani olen kuuden nelijalkaisen karvalapsen äiti ja yhden (myöskin karvaisen) kaksilahkeisen kihlattu, elämäntapa hevostelija ja hullu hääsuunnittelija (onhan kevät 2018 jo aivan oven takana!).

Karvalapsiani kotona ovat sekarotuiset koirat vahinkolapsi Kersantti 6v. ja Romanian rescue Henrieta arviolta 4v. Kersantin aka Kessun kanssa olemme treenanneet pelastusetsintää tähdäten Vapepan häly-koirakoksi, valitettavasti se harrastus on kuitenkin jäänyt kakkoseksi hevoshommien alle. Meillä on myös kissat Manu ja Miina. Manu on meille kaverin kautta navetasta tullut pentuna ja Miina on kuurona syntynyt maatiaiskissa sekin. Kodin ulkopuolelta löytyy vielä ratsuhevoset Pena-pappa 19v ja Arska 13v, joka on minulla ainakin tämän kauden ”adoptiossa”.

Henrieta edessä, Kersantti takana
Manu ja Miina. Miina kuvassa vielä aivan vauva <3
Pena-papparainen
Arska

Olen 20-vuotiaana rakkaan harrastukseni ratsastuksen parissa jo ennestään oireilleen selkäni pahasti loukannut ja siitä edelleen jokapäiväisesti kärsin. Tästä johtuen olen oman itseni hyväksymisen kanssa pitkään kamppaillut, sotaa ei vielä ole voitettu mutta taisteluja kyllä. Enää en pysty ihan samoihin asioihin kuin ennen, mutta se on hyväksyttävä ja nähtävä ne asiat joihin pystyn! Kyllä se vaan kirpaisi parikymppisenä ”menettää nuoruutensa”, kävelynkin ollessa aina hetkittäin varsin kivuliasta. Kuntoutuksen pitkä ja kivinen kuusivuotinen taival on nyt huipussaan (toki se varmasti olisi ollut lyhyempi, jos olisin rypenyt vähemmän ja kuntouttanut enemmän). Vammojani hieman uhmaten ja järjellä (toivottavasti) edeten tähtään elämäni ensimmäistä kertaa kilpakentille, tukien kroppaani kokonaisvaltaisella kuntoilulla ja treenaten hevosen kanssa valmentajan silmien alla. Yksiheppaisten lisäksi minuun vetoaa erittäin vahvasti myös vähemmän omaa tahtoa omaavat hevosvoimaiset, kiitos paremman puoliskon ja autotallissa kököttävien vehkeiden. Kenties se moottoripyöräkortti tulee itsellenikin hankittua, kunhan näiltä yksiheppaisilta jokunen euro siihen liikenee…

Unelmani ja suunnitelmani ovat aina olleet suuria ja monien mielestä jopa epärealistisia. Itse vain olen oppinut, ettei sitä tiedä montako päivää täällä maan päällä vielä ympyrää tulee pyörittyä. Jos sie haluat tehdä jotain, niin hyvä ihminen TEE SE JO EILEN! Yleensä aina kun olen jonkun idean tulevaisuuden varalle saanut, olen sen eteen lähtenyt tahkoamaan kaikin voimin. Kallo on nimittäin umpiluuta ja persoonaltani olen hyvin intohimoinen ja impulsiivinen, päämääriä kohti mennään höyryveturin lailla. Nykyisin koen sen siunauksena, vielä viisi vuotta sitten se koitui toisinaan kiroukseksi, vähän kuin sukeltaisi altaan matalaan päähän hirveellä innolla ja pää edeltä. No, paras oppi on kantapään kautta opittu, eikös niin? Parempi puolisko lienee sitä mieltä, että tuo impulsiivisuus saattanee vieläkin olla hieman kirous… :D

Olen huomannut aikuistuttuani olevani ainainen suorittaja; pystyy, jaksaa, kestää. Siihen pystymiseen, jaksamiseen ja kestämiseen voi kyllä tällainenkin sisupussi hukkua. Ja näinhän siinä sitten kävi. Ensimmäisen täyskäännöksen elämässäni tein syksyllä 2013, kun pakkasin kimpsuni ja kampsuni, heitin pakan levälleen. Alan vaihto ja uusi elämä. Uudesta alastani olen löytänyt kutsumusammattini, ja siksi tällaisen suorittajan olikin helppo hukkua ihan itse haalimaansa valtavaan työmäärään, kaikkeen kun piti mielestäni pystyä ja jaksaa… Nyt siis työn alla on uusi elämän asenne, tärkeimpinä prioriteetteina oman sydämen kuunteleminen, kehon ja mielen hyvinvointi sekä unelmiensa seuraaminen. Toivon, että joku muukin saisi tahdonvoimaa haluamansa elämän rakentamiseen sekä ideoita hyvinvoivan mielen tukemiseen tämän blogin avulla :)

Ja yhtä suosikkisarjaa lainatakseni: Clear eyes, full hearts, can’t lose! <3