Sattuu, ei satu, sattuu, ei satu...

Voiko hevosten kanssa olla ylivarovainen? Vastaan välittömästi omaan kysymykseeni, kyllä voi. Silloin, kun varovaisuus menee pelon puolelle alkaa se jo ankeuttamaan huveja. Kuitenkaan onnettomuuksien ennaltaehkäisyä ei voi mielestäni korostaa riittävästi enkä tunne yhtäkään kauemman aikaa lajia harrastanutta, jolta ei löytyisi vikalistaa eli ortopedin epikriisiä, kuvantamisen lausuntoja, kirran lausuntoja jne....

Kaikkia ikäviä tapahtumia ei voi estää, ei mitenkään. Sen takia niitä kutsutaan onnettomuuksiksi. Ei ollut yhtään onnea matkassa. Mutta oliko järki päässä vai jäässä? Ihan kaikkea ei kannata kantapään kautta opetella, vaikka itselläni onkin vahvaa taipumusta asiaan... Facebookin muistojen katselu "toiminto" on aika kiva. Nyt pitkin syksyä olen saanut muisteloita siitä, kun on pikkusen selkää kolotellut. Alkaa tulemaan seitsemän vuotta siitä, kun omaa tyhmyyttäni tipuin hevosen selästä, huonolla tuurilla pahassa kulmassa. Alle kopioin yhden päivityksistäni, joka ilmeistyi Facebookiini tänään. Se on kirjoitettu 2 vuotta sitten. Tämä päivitys on aika henkilökohtainen ja kirjoitettu kavereille luettavaksi, mutta jospa säkällä joku voisi hyötyä siitä. Ehkä siitä tiedosta, että nykyisin minulla on enää harvoin tuollaisia öitä, joistain tilanteista pystyy kuntoutumaankin ihan kohtalaiseen kuntoon. Minä olin tyhmä, sinäkin olit tyhmä, ehkä tässä nyt kuitenkin eteenpäinkin mennään. Tai ehkä joku hyötyy siitä, että havahtuu ajattelemaan millä varusteilla lähtee hevosen kanssa liikenteeseen.

Kuten sanottu, niin kaikkia äksidenttejä ei voi estää kukaan. Mutta tämän olisi kyllä voinut, ihan vain järjen käytöllä. Tämän ei ole tarkoitus olla mikään valitusvirsi, minulla pyyhkii olosuhteisiin nähden loistavasti. Pointtini tässä postauksessa lienee se, että pliis miettikää millä hevosella, millä kamoilla ja minne lähdette liikenteeseen. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin, joillain ihmisillä näin onkin. Mutta kyllä tämä meikäläisenkin elämä on vähän yli tarpeiden rajoitettua... Toisinaan nolottaa olla nössö, mummo ja tätiratsastaja. Mutta kun näitä muisteloita tulee vastaan, niin ei erityisen uhkarohkeaksikaan tee mieli heittäytyä. Ei ole ikävä noita öitä.

"No mitäkö mietin näin yön pimeinä tunteina? Sitä, että miksi piti tänään nostaa ne vesikanisterit. No, hevoselle toki oli saatava tarhaan vettä. Sitä mietin, että jos voisin niin palaisin 4,5 vuotta mun elämässä taaksepäin, ja vetäisin kuningasidean saanutta itseäni nyrkillä päin näköä niin kovaa kuin ikinä lähtee. Kysyisin, että onko nyt hyvä idea lähteä koulutusvaiheessa olevalla isolla orilla ratsastamaan ilman satulaa, persiin alla pelkkä satulahuopa lörpsähtäneellä loimivyöllä paikalleen köytettynä? Moni tietää vastauksen, oli ehkä elämäni paskin idea.

Tippuminen ei ollut mitenkään hyvä show-arvoltaan, satuin vaan laskeutumaan tosi huonossa kulmassa. Tuuripeliä. Aidatulla kentällä, vaan hevosesta hävisi jarrut ja kaarteessa huopa pikkasen liikahti ja tasapainoni horjahti. Hevonen kai pelästyi tätä, ja otti vastakkaiseen suuntaan pienen väistöliikkeen jonka seurauksena minä huopineni tultiin hyvää kyytiä kohti tannerta. Muistan sen tunteen varmaan lopun elämääni... Ensin vain huusin suoraa huutoa niin kovaa kuin keuhkoista lähti, olin ihan varma, että nyt on selkä poikki kun jalat ei liikkuneet, ja se paineen ja kivun tunne oli käsittämätön. Hetken siinä maattuani ja hengiteltyäni alkoi toiminta palautumaan, kiitos vaan (tallikaverin nimi sensuroitu) läsnäolosta ja valtavasta henkisestä tuesta!

Kunnon hevostyttönä nousin toki vielä takaisin selkään jalat alle saatuani ja hiekat käsien ihonalaiskudoksista ravisteltuani, ja ajoin 35km kotiin vaikka jalat toimi vaihtelevasti. Kotona vasta huomasin, että kyllähän tuota kättäkin jomottaa aikalailla eikä missään asennossa ollut muutenkaan hyvä olla, sattui joka paikkaan. Tuohon aikaan pääsin onneksi työpaikan puitteissa nopeasti erikoislääkärin vastaanotoille, ja onneksi oli tapaturmavakuutukset. Magneettikuvaukset olisivat muuten olleet aika suolaisen hintaiset, useita tuhansia.

Olin ottanut kädellä vastaan ja ranteesta oli nivelsiteet revenneet. Seuraavina päivinä oikea pakara muuttui täysin mustaksi, ei jäänyt epäselväksi mikä kohta osui ensin maahan. Loput kropasta iskeytyi persuksen perässä ruoskana hietikkoon. Pyörrytti, oksetti ja päätä särki aivotärähdyksen vuoksi (mitenhän olisi käynyt ilman kypärää???). Mutta se selkäkipu. Muutamaa päivää myöhemmin painoin magneettikuvaustuubissa kynsiä kämmenenselkään samalla puristaen "paniikkinappula kapulaa" ja itkien mietin ettet perkele varmana paina sitä nappulaa että nää kuvat saadaan nyt yhdellä kerralla otettua. Sattui niin paljon, että selällään makaaminen sai mut melkein pyörtymään. Lausunnot oli aika ikävää kuultavaa. Pysyviä vammoja jäi.

Ja miten tämä liittyy tähän päivään? Siten, että äsken heräsin kesken yöunien. Olin TAAS pinteessä vasemmalle kyljelläni. En pystynyt vaihtamaan asentoa. Kokeilin varovasti nojata sentin taakse, sentin eteen. Ihan kuin joku ampuis viidakkoveitsen lähtemään kantapäästä niskaan asti. Vilkaisen viereen, ainiin mies on yövuorossa eikä voi "vierittää" mua (how romantic, mahtavaa varmaan seurustella mummon kanssa...). Punnitsen vaihtoehtoja. Pakko se on vain ryykästä istumaan. Ja sitten sitä itkee ja puree huultaan ettei huutaisi, kun se perkeleen sähköiskumainen, lamaannuttava kipu kramppaa koko kropan ja henki salpautuu. Ja kaikki sen vuoksi, että 4,5vuotta sitten olin idiootti, ja tänään olevinaan niin nuori ja villi että nostin _2 kertaa_ vesikanisteria (20-25l) tallilla. Eikö kuulostakkin aika rankalta?

Olisi ihan jees tehdä normaaleja asioita. Olisi ihan jees saada harrastaa edes lähes niin täysipainoisesti kuin ennen. Enää en voi hypätä esteitä. Unelmat isoliikkeisestä kouluhepasta voi suosiolla haudata, kun ei ton oman invahevosenkaan kanssa onnistu. Ilman satulaakaan ei uskalla ratsastaa. Pää tekee, kroppa ei. Ja kaikki ihan omaa tyhmyyttään. Sitäpä minä mietin."

Voi ehkä kuulostaa vähän turhan dramaattiselta, mutta voin kertoa ettei nuo yön pimeät tunnit olleet mitään elämän kohokohtia ihan oikeastikaan. Minun mielestä on siis ihan ok vähän mamoilla, jos se meinaa todellisuudessa järjen käyttöä. Älkää teloko ihteänne, kipu ei varmasti ole kenenkään haluama elämäntapa. Elämää se nimittäin hallitsee kylmällä kouralla. Have fun but be safe <3