Suojelusenkeleitä matkassa

Perjantaina tallasin aamuvuorosta kotiin tyytyväisenä. Ruhtinaallset kolme vapaapäivää edessä! Ilo kuitenkin muuttui murheeksi aika pian, ja tämä viikonloppu on ollut varmasti raskaampi kuin 3 viikon työputki...

Perjantai-iltana koiraamme Kersanttia potkaisi hevonen päähän. Ensin luulin, ettei tainnut käydä pahasti. Koira ei edes vinkaissut. Sitten suusta alkoikin tulemaan verta solkenaan, ja Kessun ravistellessa päätään sitä roiskui joka puolelle. Kiikutin koiran kiireesti tallin pesukarsinaan ja aloin huuhtomaan suuta viileällä vedellä.

Näky ei ollut kovinkaan kiva.... Ensin bongasin, että ok toinen alakulmahammas on poistunut paikalta. Huomasin, että yksi alaetuhammas repsottaa juurineen paljaana ja vinossa. Vähän enemmän huuhdeltuani ja verenvuodon tyrehdytettyäni huomasin, että oikeastaanhan kaikkien alaetuhampaiden juuret paistavat paljaana ja rivistö on myös kummallisen vinossa leukaan nähden. Ihan karmea fiilis... Veri pakeni ihan joka sopukasta kehoani ja kylmä hiki alkoi puskemaan pintaan. Kiroilin kosketusnäyttöä, kun yritin verisillä ja märillä käsilläni googlettaa päivystävän eläinlääkärin numeroa. Tovin ähellettyäni tohtori tavoitettiin, ja ystäväni kanssa lähdettiin kaasu pohjassa Pyhtäälle.

Kersantti pelkää kuollakseen lääkäreitä. Siispä sen yrittäessä lähteä nelivedolla räpiköimään ulos vastaanottohuoneesta minä pitelin sitä kyljellään maassa ja eläinlääkäri tuikkasi nopeasti rauhoitteen kankkuun. Koiran tipahdettua pääsimme vihdoin tutkimaan lähemmin ongelmaa. Kaikki yläetuhampaat olivat katkenneet ja ytimet näkyvillä. Alaleuka oli murtunut. Etuhampaat olivat vielä siistissä rivissä paikallaan, mutta leuka oli murtunut poikki n. 2cm hampaiden takaa ja tästä syystä hampaat olivat kiinni murtuneessa, heiluvassa läpykässä jota piteli enää ien paikoillaan. Kuvia minulla on leuan tilanteesta useampia, mutta niitä en viitsi tähän postaukseen laittaa. Säästellään herkimpiä katsojia.

Ja tästähän ne ongelmat vasta alkoivatkin. Ymmärrettävästi kunnaneläinlääkärillä ei ole välineitä eikä resursseja niin suuren vamman korjaamiseen. Hän alkoi soittamaan läpi lähimpiä päivystäviä eläinsairaaloita. Mikään ei ole niin hirveä tunne kuin se, kun silität syvässä rauhoituksessa olevaa veristä, leuka säpäleinä olevaa karvaista lastasi ja kuulet kuinka sairaala toisensa perään vastaa "Ei meillä ole ketään paikalla kuka voisi operoida". Käytimme tunnin verran pelkästään soitellen ympäri Etelä-Suomea, että mistä saadaan apu meidän lapselle. Joka ikinen paikka ilmoitti, ettei apua ole saatavilla. Siinä sitten hoet itsellesi, että nyt pitää pysyä pää kylmänä. Meidän ainoa vaihtoehto oli yrittää saada leuka jollain tavalla kursittua kasaan ja stabiloitua, ja aloittaa aamulla soittorumba lauantaina aukioleville klinikoille.

Mieskin oli jo onneksi päässyt töistä ja hän istui odotustilan puolella meidät eläinlääkärille ajaneen ystäväni kanssa, välillä toimenpidehuoneen ovella vilkuillen. Tässä tilanteessa oli onni, että olen hoitsu ja onnistuin muuten pitämään pääni kylmänä, sillä sain eläinlääkäriä avustettua haasteellisessa tehtävässään. Leuka pyrittiin stabiloimaan ns. hevosten tikkilangalla ompelemalla kiinni siihen, mihin vain saatiin. Ihanan Pyhtään kunnaneläinlääkäri Elina Välimäen ponnistelujen jälkeen kannoimme kuonokoppa päässä olevan lähes tajuttoman koiran autoon ja suuntasimme kotiin.

Tähän astisen elämäni ehkä stressaavin yö. Kello soimaan tunnin välein läpi yön, jotta voin tarkistaa koiran edelleen hengittävän. Peti asetettiin sängyn viereen minun puolelleni, ja jätin yöpöydän valon päälle. Siksi, että jos jotain tapahtuu näen välittömästi silmät avatessani mikä on tilanne. Eläinlääkärillä oli kiirettä ja itse päätin tuoda vielä aika syvässä rauhoituksessa olevan koiran kotiin. Se oli tilanteeseen nähden hyväkuntoinen ja saimme luvan lähteä kotiin. Se peiteltiin omalle paikalleen ruuminlämmön laskun varalta ja hengityksen jatkuvuutta piti tarkkailla. On normaalia, että hengitystiheys hidastuu noin tuhdissa lääkityksessä. Mutta silti se hetki kun satut katsomaan koiraa ja kylki ei hetkeen kohoa, se kääntää oman sydämen ylösalaisin ja vihlaisee vatsassa. Uni ei tullut moneen tuntiin, ja niiden tunnin herätystenkin välillä ehdin aina varmaan kahdesti ponkaista paniikissa pystyyn.

Aamulla alkoi soittorumba. Kävi hyvin pian selväksi, ettei millään klinikalla ole viikonloppuna paikalla eläinlääkäriä joka voisi niin vaativan operaation suorittaa. Aloin siis psyykkaamaan itseäni tilanteeseen, että me odottelemme murtuneen leuan ja hampaiden kanssa maanantaihin asti. Olin aivan raivona, miten tilanne voi olla tällainen ja vieläpä pääkaupunkiseudulla... Päivä koostui siitä, että juotin ja syötin nesteeksi lirutettua kissanruokaa ruiskulla. Liotin lääkkeet ja annoin niitä ruiskulla muutaman tunnin välein. Tarkkailin hysteerisenä koiran vointia. Yritin torkkua silloin, kun koira nukkui. Joka ikinen koiran vinkaisu iski kuin puukolla suoraan sydämeen. Minä en voi tehdä enempää ja karvalapsi itkee kipujaan. 

Ja sitten puhelin pirahti iltapäivällä. Sain tiedon, että eläinlääkäri Anne Kemppainen oli valmis tulemaan vapailtaan operoimaan Kersantin seuraavana, eli sunnuntai aamuna. Puhelun jälkeen minulta pääsi ihan hillitön itku. Meitä ei jätettykään yksin, koiran ei tarvitsekaan kärsiä päivätolkulla. Tähän asti olin saanut pidettyä pään kylmänä, mutta helpotuksen tunne oli niin valtava että kaikki patoutuneet tunteet purkautuivat kerralla.

Siispä sunnuntai aamuna klo 6.30 minä ja ystäväni suuntasimme auton keulan kohti Vantaan Tammistoa ja eläinsairaala Evidensiaa miehen jäädessä töihin odottelemaan hermostuneena tietoja tilanteesta.

Odottavan aika, se on muuten ihan helvetin pitkä. Pumppu kävi ylikierroksilla ja kurkkua kuristi. Odoteltiin lääkäriltä tietoa röntgenkuvista, jotta tiedettäisiin miten paha tilanne on ja mitä pystytään tekemään. Ja kauan odotettiinkin. Ehdin jo huolestua, että jotain on mennyt pieleen. Stressikuoleman partaalla odoteltu tieto kuitenkin vihdoin tuli. Leuka on poikki kärjestä. Leukaluussa on myös toinen murtuma. Kaikki etuhampaat poistetaan, samoin se palanen leuan kärkeä.

Operaation jälkeen puhelin taas soi. Lääkäri alkoi kertomaan tilannetta: "Leikkaus onnistui todella hyvin, mutta....". Sydän ehti pysähtyä ja ottaa varmaan sata ylimääräistä lyöntiäkin. Kessu oli heräämössä aspiroinut ylösnoussutta vatsansisältöä henkitorveensa. Jostain syystä 15h sitten syöty ruoka ei ollut sulanut. Eläinlääkäri kertoi saaneensa imettyä kaiken pois, mutta nyt meitä kohtasi kuitenkin vaara keuhkokuumeesta. Tilanne vaatisi tarkkaa seurantaa kotona, mutta yleiskunto oli kuitenkin nyt hyvä. Saimme luvan tulla parin tunnin päästä hakemaan koiraa kotiin.

Malttamattomana ja kädet täristen marssin vastaanottotiskille ja ilmoitan ketä olemme tulossa hakemaan. Meitä pyydetään istuutumaan hetkeksi odottamaan. Tuttu itku kaikuu jostain oven takaa käytäville, ja sydäntä raastaa. Lyhyen hetken kuluttua, joka minusta tuntui ikuisuudelta, hoitaja tuli kutsumaan minut huoneeseen. Siellä minua odotti opiaatti pöllyissä piipittävä koira, 11 hammasta ja palaa leuasta köyhempänä. 2 viikkoa velliruokaa ja kuukauden verran keppi/vetoleikki kielto. Tästä me lähdetään nyt jatkamaan. Pääasia, että meillä edelleen on meidän rakas Kersantti <3 Kotiin päästyämme otin Kessun sängylle kainalooni ja siihen nukahdettiin molemmat. Koira on ollut jo huomattavasti parempi vointinen verrattuna tilanteeseen ennen operaatiota, ja olemme sanoinkuvaamattoman kiitollisia Kessun eteen töitä tehneille ihmisille <3 Nyt me levätään ja toivutaan.