Tamma vastaan tamma

Henkinen kasvu. Nyt ymmärrän mistä siinä on kysymys!

Se on sitä, kun kumpikin eukko kiristelee leukapieliään, nakkelee niskojaan ja kiukkuaa kun asiat ei mene oman mielen mukaan, mutta itse sitten kuitenkin kykenee jollain konstilla laskemaan sataan ja vetämään syvään henkeä. Ja näin saadaan ekaluokkalainen maantiekiitäjä siirtymään tokaluokkalaiseksi :) Tamma vs. tamma on meidän tapauksessa välillä aika paha, mutta onneksi oma henkinen lajikehitys on ottanut harppauksia ja siitä syystä ehkä hevonenkin alkaa pääsemään eteenpäin. Arjessa pitelee kiirettä näin kouluvuoden viimeisillä minuuteilla, mutta aina sitä teillekin ehtii pieniä ilon rupsautuksia jakamaan.

Me ollaan Lalan kanssa edetty aika hissukseen keskittyen siihen, että korvienväli saataisiin järjestykseen ja apujen hyväksyminen jollekin tasolle. Välillä on tullut kyllä mietittyä hevosvalintaa; olisihan sitä nyt helpommankin kumppanin voinut hankkia. Etenkin ylläpitoheppa-Arskan jäljiltä oli aikamoinen muutos, Arska "osasi kaiken" ja opetti minua ja nyt asetelma onkin toisin päin.

Tässä on kuitenkin oppinut riemuitsemaan pienistä asioista. Lala on nyt ollut puolisen vuotta minulla. On ollut pirun opettavaista aikaa. Sanonta "easy horses don't make better riders" pitää aikalailla paikkansa! Sitä huomioi oman kroppansa ja tekemisensä aivan eri tavalla, kun alla on kaikkeen reagoiva tamma.

Lalaan on asennettu turbovaihde. Etenkin silloin, kun joku muu alkaa menemään maneesissa puomeja tai esteitä samaan aikaan, silloin laukeaa "korkealta ja kovaa" automaattikytkin. Siinä kysytään oikeasti taitoa ja malttia, että niissä tilanteissa saadaan yhtään mitään aikaiseksi. Välillä harmittaa ihan vietävästi, kun pitää keskittyä ainoastaan siihen ettei hevonen kaahaa päättömästi. Ei se kauhean kivan ja elegantin näköistäkään ole. Sitä on kuitenkin nyt henkisesti kasvanut siihen, että keskittyy vain omaan tekemiseen eikä mieti miltä näyttää. Kyllä se sitten palkitseekin!

Tässä taannoin yhtenä päivänä meinasi itselläni kyllä palaa käpy totaalisesti. Maneesissa meni kolme muuta ratsukkoa samanaikaisesti, puomitehtäviä harjoitellen. Mikä perhana siinä on, että se käveleminen on siinä kohtaa aivan sula mahdottomuus eikä mitään apuja saa käyttää. Lala osaa myös hauskan, mielestäni vähän ponimaisen tavan puskea lapa edellä ja kun yrittää saada sisäpohjetta läpi kaahaa se vain eteenpäin ja asettaessa kurvaa epämääräiselle Vermon voltille. Ja jos joku uusi lukija tätä lueskelee, niin tässä kohtaa pitää vielä tarkentaa, että Lala tosiaan ei koskaan ole raviradalla ollut, lisäksi se on puoliverinen.... Pikakiitolajit kulkee kenties täykkäriveren mukana.

Tässä kohtaa mun oma luupäisyys on ehkä ihan hyvä. Vietettiin maneesissa sitten ainakin 1,5h. Lalan korvien välissä hyrrää sitä enemmän, mitä enemmän on samaan aikaan reippaamalla askellajilla liikkuvia muita ratsukoita. Minä päätin, että kyllä se nyt tuon ikäisen hevosen pitää pystyä kävelemään vaikka sirkus pyörisi ympärillä ja oli kuinka teini tahansa olevinaan. Mitenkä sitä ikinä lähtee kouluradoille, jos paperissa lukee aina "käyntiä ei esitetty, tuntematon askellaji, harvinainen kengururotu?"... Onneksi se on myös fiksu hevonen. Pienestä angstaamisesta huolimatta se hoksasi nopeasti ettei tästä nyt kaahaamalla kadota ja päästiin ihan rauhallisesti siihen lopputulokseen, että muutaman askeleen käynti-ravi siirtymät onnistuivat jatkuvalla toistolla, rentona ja itseään kantaen. Painoavut riittivät. Ja jos se sieltä tuntumalta hävisi, niin oli kyllä ihan kuskin oma häpeä kun ei liikkeessä pysynyt mukana. Herkkis on herkkis. Mutta sainpahan pitää käynnissäkin jalat kiinni ilman sinkoilua. Iloja ne on pienetkin ilot. Erävoitto, luokkanousu. Ja ennenkaikkea, onnistuneen aivotyöskentelyn jälkeen tyytyväinen mussukka. Tämä hevonen juoksisi varmaan vaikka vuorokauden ympäri jos ei muuta pyydettäisi. Aivojumppa on kuitenkin etenkin tässä kohtaa vielä se, millä meidän pitää kasvaa ja kehittyä. Fyysikkaa kehitetään sitten samalla, hevosen taitojen tahtiin. Hyvä Layla <3

Leppoisa partneri treenien jälkeen :)