Tunnontuskat, opintokilot ja häädieetti

"Kun ei oo vaan ollut aikaa käydä salilla" /käydä juoksemassa/jumpata jnejnejne. Se ihan perinteinen selitys. Aina sanotaan, että kyllä sinne salille ehtii jos vaan haluaa ehtiä. Että kysymys on vain prioriteeteista. No, sepä lieneekin aivan totta.

Mutta entäs sitten, kun se liikunnan harrastaminen ihan vaan ulkonäön vuoksi ei ole lähellekään prioriteettilistan kärkeä eikä sitä halua sinne siirtääkään? Käytiin eilen katsomassa yhtä ravintolaa vaihtoehdoksi hääjuhlillemme ja se taisi olla lottovoittaja. Vielä olisi yksi paikka katsottavana. Mielessä alkoi kuitenkin jo pyörimään tarkemmat järjestelyt ja ennen kaikkea häädieetti.

Olo on kuin olisi jossain vieraassa kehossa. Ymmärrän kyllä hyvin tähän johtaneet syyt ja olen sujut niiden kanssa, mutta sujut en ole oloni ja olemukseni kanssa. En halua hääpäivänäni tuntea oloani epämukavaksi, enkä etenkään hääkuvia itsestäni täysin vieraan näköisenä. Tämä kirjoitus lienee vähän sen sorttinen, että on vaikea saada omat ajatukset väännettyä rautalangasta, tai ylipäätään ymmärrettävään muotoon. Siispä päädyn listailemaan ajatuksiani.

Perusmalli on kirahvi
Olen aina ollut ruumiinrakenteeltani pitkä (karvan alle 180cm) ja hoikahko. Yllä olevissa kuvissa olen minä parikymppisenä, hätäisesti pari vuotta omillaan asunut ja pari kertaa viikoittain Hesessä rampannut. Heppailu kuului kolmisen kertaa viikossa elämään, ja koiran kanssa kävelin. Saman mallisena olin aina kasvanut ja aina syönyt kuin leijona. Siitä syystä tämä paksukaisen ulkomuoto tuntuu niin älyttömän vieraalta. Tässä alla siis minä nyt kuluneena kesänä.

Kuva M-L Reijola

Kynnys laittaa tämä kuva kaikkien nähtäville oli aivan jäätävän valtava. Mua.niin.ällöttää. Mutta pakko se oli tehdä ihan oman itseni shokkihoidon takia. Olen vihannut kameran ja peilin edessä oloa viimeisen vuoden verran. Poissa silmistä, poissa mielestä. Ja sitäpaitsi, näkeehän muut ihmiset minut joka päivä vaikka itse kieltäydynkin katsomasta.

Toimintakyvyn ja painon jojoilua
Tämä ulkoinen muutos sai ensimmäisen kerran alkunsa siitä, kun kuutisen vuotta sitten tipuin todella pahasti hevosen selästä. Selän kanssa oli aina ollut vähän ongelmaa, mutta sen rysäyksen jälkeen elo kävi vähän mahdottomaksi. En puoleen vuoteen pystynyt muuten liikkumaan, kuin käymään koirien kanssa vain lyhyillä lenkeillä. Sen jälkeen aloin varovasti kiipeämään hevosen selkään käyntivauhteihin, pikkuhiljaa rasitusta lisäten. Ratsastuksestakin tuli todella kipeäksi, mutta se oli paras terapiamuoto pääkopalle. Varmaan vuoden verran meni siis käytännössä ilman kunnon liikuntaa, mutta syöminen tottakai jatkui samaan tahtiin. Ei käynyt edes mielessä miettiä mitä suuhunsa laittaa, kun olihan sitä aina ennenkin saanut syödä ihan miten tykkää ja missään se ei näkynyt. Ja vuosi menee kuulkaa yllättävän nopeasti, kun ajatukset on täynnä mietintöjä tämän päivän kivuista ja tulevaisuuden tilanteista. Yhtäkkiä havahtuu peilin edessä, että kuka toi mörkö on. Siltä ajalta oli vaikea löytää mitään kuvia tähän, mutta saman kokoinen olin kuin nytkin... Terveellä meiningillä lähdin sitä painoa sitten pudottelemaan, syömistä vahtimalla ja polkien kuntopyörää samalla omia makkaroita peilistä tuijottaen.... Ei ehkä mielenterveydelle se paras vaihtoehto.

Kun ne ylimääräiset kilot oli sitten saatu pois, niin pystyi taas normaalimmin elämään kaikin puolin. Keventynyt taakka vaikutti selkäkipujen ja hermosärkyjen vähentymiseen ja syömäänkin pystyi taas sen kummempia tuijottelematta. Paino säilyi samassa. Tunsin oloni taas kotoisaksi, ja alla olevat kuvat ovat siltä ajalta.

"Kyllä sinne salille ehtii, jos sinne haluaa ehtiä"
No, olen ihan samaa mieltä. Mutta kukaan ei ole yli-ihminen. Nämä täysipäiväiset amk-opinnot, keikkatyöläisen hommat, kaksi aktiivista koiraa ja kaksi hevosta vie kyllä suuremman määrän tunteja vuorokaudesta kuin niitä tarjolla on. Ja kaikki nuo edellämainitut elämän jutut ajavat salilla käymisen ohi aivan tuhat-nolla. Minulla oli salille kortti viime syksystä lähtien ja vähän yritin siellä käydäkin. Paukkuja riitti käymään epäsäännöllisen säännöllisesti pari kertaa viikossa hetken aikaa.

Parasta siinä oli se, että se oli minun ja miehen yhteinen juttu. Ja mies on ihan paras tsemppari salilla. Muutaman kerran sitä oli ihanasti kunnolla kipeäkin, tiesi tehneensä. Yhtenä yönä itketti, kun reidet oli niin kipeät että ajattelin josko ne jalat amputoisi. MUTTA, onhan se oikeasti vaan ihan helvetin tylsää ja sielutonta hommaa. Sori nyt vaan saliharrastajat. Ainoa ilo mulle siellä oli tuo puoliso. Hevosharrastajana en vain oikein tajua sitä kylmien, hengettömien rautojen kanssa huhkimista. Voihan siinä haastaa itsensä tietyllä tapaa joo ja tekniikka se on tärkeä siinäkin, mutta plz. Satakertaa mieluummin kokeilen onneani, ajatuksenlukutaitojani ja kehonhallintaani sen 700-kiloisen, ajattelevan lihaskimpun päällä. Enkä puhu nyt mistään bullmentuloista vaan hevosista, hölmöt. 

"Jokainen on kaunis sellaisenaan kuin on", "Bones are for dogs", "Tosinainen on kurvikas" ja muuta sontaa
Jokaisella on omanlaisensa ulkonäkömieltymykset ja se on ihan sallittua. Ei me kaikki tykätä samoista jäätelöistäkään. Ei naisten eikä miesten(!!!) tarvi olla kaikkien samaa mallia, rasvatonta ja lihaksikasta. Pieni ylimääräinen ei kaada kenenkään muun, kuin ehkä kantajansa maailman mikäli se ei ole sitä miltä haluaa näyttää. Mutta vaikka kuinka kurvit olisi ok, niin ei minunkaan tarvitse tykätä siitä, että olen pulleampi kuin voisin olla!! Saan tehdä itsestäni juuri sen näköisen, kuin haluan.

Mun mielestä sitä painoa pitää kuitenkin jokaisen herätä ajattelemaan ihan terveydellisistäkin syistä. Kyllä se reilu (ja vähän pienempikin) ylipaino tekee viimeistään pitkällä aikavälillä tehtävänsä ja se on ihan tutkittua ja todistettua tietoa. Minulla lisäkilot tekevät hallaa ihan lyhyelläkin aikavälillä ja en aio jatkaa näiden ylimääräisten kipujen kanssa elämistä. Ennenkaikkea tämä olotila on se mitä vihaan, vaikka varmasti ulkoisen olemuksen oppisinkin hyväksymään jos haluaisin.

Kuva M-L Reijola

"Tää koulu lihotti minut"
Sillä tavalla sitä tulee mielellään seliteltyä, mutta se ei tietenkään ole koko totuus. Opinnot on kyllä tässä asiassa vähän kaiken pahan alku ja juuri. En nyt kuitenkaan koulua keskeyttäisi sen takia, että ehtisin salille tai juoksemaan... Koko opintojen ajan vauhti on ollut kova ja elämäntapojen miettiminen se vähän toissijainen juttu. Paitsi opintojen teoriassa tietenkin, heh... Viimeisin alamäki painon kanssa alkoi sekin terveydentilan romahtamisesta. Oli liian kova vauhti ja kroppa antoi periksi. Siinä voi jokainen miettiä, tekeekö mieli lähteä juoksemaan tai kyykkäämään, kun hämärällä pihatiellä paria senttiä matalampaan kohtaan astuminen aiheuttaa niin kipeät hermosävärit, että meinaa lentää naamalleen. Tai tallissa rappusia ylöspäin kävellessä jalka ei nousekaan niin paljon, kuin olit ajatellut ja mätkähdät naamallesi kesken matkan.

Puhumattakaan siitä, että viime talven ja kevään aikana päällä oli kohtalaisen infernaaliset päänsäryt. Siinä kohtaa, kun on yön viettänyt ensiavussa suonensisäisillä lääkkeillä ja vielä 8 päivää senkin jälkeen virut kotona sohvalla sikiöasennossa, niin ihan vihoviimeinen ajatus on sykkeen nostattaminen. Ellei halua ydinpommimaista fiilistä otsalohkoissa. Puolisen vuotta säryt olivat läsnä suurimman osan viikoista, yleensä n. 9-13 päivää kerrallaan. Treenaappa siinä sitten. Tai tee edes ruokaa tai yhtään mitään. 

Eli elämä tapahtuu ja läskit saattaa seurata perässä. That's life. Aina ei ole paras versio itsestään. Ällöttää olla, mutta onneksi nyt alkaa elämä taas voittamaan ja voin alkaa pikkuhiljaa miettimään liikunnan lisäämistä ja keittiötapojen remppaamista. Kyllä ne läskit on ennenkin lähteneet ja niin ne lähtee nytkin!