Vuosi kultakimpaleen kanssa, kehitys kuvina <3

Tänään on juhlapäivä! <3

Vuosi sitten eleltiin jännittäviä aikoja. Ylläpitohevoseni Arska oli lähtenyt takaisin omistajalleen ja olin hevosta vailla. Penan kanssa oltiin todettu, että ollaan päästy niin pitkälle kuin suinkin mahdollista ja siirrytään ratsastuksessa huviajelulle. Minulla oli kuitenkin opiskelut olivat vielä täydessä vauhdissa eikä rahaa hevosen hankintaan juuri ollut. Ylläpitohevonenkaan ei oikein enää houkuttanut. Katselin budjettiin sopivia hevosia, eli lämppäreitä. Ensimmäinen omanihan sellainen oli ja ajattelin, että mikäs siinä laitellaan toinenkin.

Puskaradiot ne ovat aika tehokkaita vempeleitä. Tuli vihiä, että tutulla olisi lahjakas, mutta "ehkä vähän vaikea" puoliverinen vailla uutta kotia. Omistaja oli lähdössä Saksaan reenaamaan toisen hevosensa kanssa eikä tälle kyseiselle tammalle ollut löytynyt sopivaa ostajaa (en muuten jälkikäteen yhtään ihmettele, ettei löytynyt :D ) Hevosen omistajakin oli minulle entuudestaan tuttu, Papparainen tuli aikoinaan minulle samasta paikasta :)

Olisin saanut mennä kokeilemaan hevosta. Totesin kuitenkin järkevästi, että eeeeei kun mie tulen hakemaan sen, eihän se nyt NIIN vaikea voi olla (kuuluisia viimeisiä sanoja...) ja lähdin koppi auton perässä Helsinkiin :D 

Trailerin kyydissä kotiin matkusti Layla, 8-vuotias kuumakalle. Se tuli minulle koeajalle/ylläpitoon, mutta jotenkin kummasti tässä kävi niin ettei siitä pysty ikinäikinäikinä luopumaan. Jännä... ;)

Olin saanut ennakkotietoja ratsastettavuudesta. Omistajallaan toimi kyllä ihan kivasti näkemieni videoiden perusteella. "Vaikea, herkkä ja kuuma, varo ettei lyö päällä sua nenään. Kun menee selkään, niin voi ekaksi tuntua siltä et se sinkoaa joka suuntaan ihan just, mut kävelee sitten vaan muutaman kierroksen." No hei kiva :D Päätin, että alkuun ihan juoksutan ja tutustun maastakäsin neitokaiseen kun ei tämä minun selkä enää kestä mitään ylimääräisiä ilmalentoja.

Kenties tämän iisin aloituksen ansiosta ensimmäinen selkäännousu olikin rauhallinen. Jälkikäteen on paljastunut, että Lala on vain super arka uusia ihmisiä kohtaan. Se jännittää aivan hirveästi ja ratkaisee tilanteen juoksemalla alta pois, stressaa itsensä hikivaahtoon. Vieraat ratsastajat eivät myöskään saisi ottaa ohjia käteen. Tuntuman kanssa oli ollut paljon ongelmaa jo aiemmin. Lalalla oli silloin käytössä Aurigan kolmipala kuolainteipillä. Ohjia ei saanut ottaa tuntumalle, tai rentous hävisi sen sileän tien ja sitä takaraivoa meinasi tulla päin nenää. (Tässä kohtaa pitää huomauttaa, että eläinlääkärit tutkivat hevosen perusteellisesti ettei kyse ole kivusta)

Siispä hyvän aikaa ratsastin ihan vain yksinkertaisesti pitkällä ohjalla, tehden ratsastuksesta suorastaan tylsän session. Lala alkoi olemaan luottavainen ja muuttui jopa laiskaksi, siispä alkoi varovainen ohjien keräily.

Edelleen tarkoituksena oli, että hevonen pysyy rentona ja rauhallisena. Sehän on hirveän kaunis ajatus, mutta käytännössä ei tälläisen projektin kanssa läheskään aina mahdollista. Lala on kaikenkaikkiaan toiminnan nainen ja vauhti on se mikä sytyttää. Sen ahdistuneen altajuokseminen erottaa kyllä ihan hyvin innokkaasta rynnimisestä. Laukan jälkeen yleensä kaikki avut merkitsevät Lalan mielestä uutta laukannostoa ;) Ja sitten onkin ihan tyhmää, kun ei saa tehdä niinkuin huvittaisi. Hevonen on varmaan juuri yhtä hyvä kuin ratsastajansa, siispä jos kuskina olisi ollut joku oikeasti jotain osaava niin hevonen olisi jo varmasti valovuosia edempänä. Me kuitenkin edettiin minun semikökön kroppani ja hevosen mielenrauhan tahtiin.

Centered riding tunnilta

Syksyllä tilanne oli jo huomattavasti parempi. Minulla oli lupa olla tuntumalla vaikkei hevonen jaksanut itseään kummoisesti kantaakaan (tai sitten en vain osannut ratsastaa mikä on sekin ihan varteenotettava vaihtoehto). Meno näytti kutakuinkin tältä:

Pitkänä, matalana ja etupainoisena mentiin, mutta olin aivan hirvittävän ylpeä siitä miten tamma oli rauhoittunut <3 Että ihan saa ratsastaja pitää ohjia käsissään, herramunjee!!! Ja nyt ihan jännittää, mutta tässä alla tämän päivän tilanne.

Ja pakko laittaa tähän nyt vielä kuvaparina se piste mistä lähdettiin, ja missä nyt ollaan.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä kuluneen vuoden aikana on hikoiltu, itketty, kiroiltu ja vaivuttu epätoivoon. "Enhän minä edes osaa mitään, miksen ostanut helpompaa hevosta". Ja sitten se onnistuminen ja eteneminen on ollut kuitenkin meidän omiin taitoihin nähden aivan huimaa. Minä olen NIIN YLPEÄ tuosta tammasta <3 

Se on minulle jotenkin niin paljon enemmän, kuin hevonen. Välillä tuntuu, että sillä on monta eri persoonaa (perus tamma), välillä se ylittää itsensä ihan sata lasissa ja välillä mikään ei onnistu, ei kelpaa, ei oo hyvä olla. Tottakai edelleen on PALJON hetkiä, kun se jännittyy tai sinkoilee (kuten alla kuvassa). Se on osa sen persoonaa, ja omia ratsastustaitoja kehittämällä mennään kuitenkin koko ajan eteenpäin. Hevonen on ihan timantti.

"Saisko vähän rynnätä?"

Tämä vuosi on vienyt minua ratsastajana paljon eteenpäin, sekä kehittänyt hevosenlukutaitoa aivan jääääätävällä harppauksella. Kun on ollut pakko olla tuntosarvet koko ajan herkillä. Matka on vielä pitkä molemmilla ja varmasti samanlaisella vuoristoradalla jatketaan. Mutta tänään fiilis on voittamaton.

Kiitos sinulle hevonen, kun opetat ja muokkaat minusta paremman <3

Pokerface